Ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa elokuvista, joita tulee katsottua kuitenkin säännöllisin väliajoin. Viime vuonna yksi elokuva joka aiheutti jonkilaista kohua yleisellä tasolla oli Lars von Trierin Antichrist. Katsoin sen vasta muutama päivä sitten.

Elokuva on rakennettu mielestäni sisällöllisesti aikalailla näkökulmalle, jossa mies ja nainen nähdään jo hyvin perinteelliseksi käyneen kaavan kautta. Tämä siitäkin huolimatta että elokuva näennäisesti ottaa kantaa siihen mikä on nostanut päätään viimeisten vuosien aikana eli julkisuudessa on nähty paljonkin kannanottoja yhdentyyppisen mies-näkökulman puolesta. Ns. "mies-asia"  on ollut ja oli tässä jonkin aikaa korostetusti esillä . Näissä kannanotoissa miesnäkökulmaa on ja oli  usein haluttu tiivistää jollain tavalla Darwinistiseksi ajatteluksi. Ajatteluksi jossa evoluutio syvästi biologisessa mielessä ajateltuna määrittelee oikeastaan ihan kaiken ihmiseen ja ihmisyyteen liittyvän.  Ajatteluksi jossa ihminen ei ns. voi itselleen mitään luontonsa ja biologiansa  vuoksi. Ajatukseksi että vahvemmat syövät aina heikommat. Ajatus on hyvin melankolispainoteinen ja siinä jäävätkin valitettavan usein näkemättä ihmisen kulttuurilliset ja psykologiset näkökulmat oikeastaan kokonaan eikä niitä nähdä missään tapauksessa ainakaan ollenkaan  myönteisesä merkityksessä ajateltuna. Ihminen nähdään helposti väkivallan ja pelkäksi vieteiksi kutistumisen pahan kautta ja jopa pelkästään väkivaltaisena lihakimpaleena tai ainakin sen orjuuttamana tai vähintäänkin kuva on hyvin musta valkoinen joko- tai mentaliteetti.

Vietit ja ihminen kun voi olla jotain minkä pysty näkemään myös positiivisenakin. Sen voi nähdä myös elämää ylläpitävänä voimavarana, joka pyrkii hyvään tai ainakin se on hyvin moniulotteinen eikä ollenkaan musta-valkoinen asia.

Elokuvan näyttelijavalinnat olivat mielestäni hyvät visuaalisessa mielessä ajateltuna. Henkilöiden rujous korostaa sanomaa ja sisällöllistä puolta.

Olin kuullut sen verran tästä ko. elokuvasta aiemmin että jotkut ovat sanoneet sitä naisvihamieliseksi. Se on helppo ymmärtää, koska nainen näyttäytyy kuvassa tietyllä tapaa oman elämänsä sivustakatsojana, oikeastaan vain tunteella elämäänsä suhtautuvana ja siinä syvästi vellovana lähes raatona ihmispolona, miltei ajopuuna ja jopa kyynisenä sekä itsevihaisena masokistina, joka jotenkin sysää kaiken vastuun elämästä miehen päälle kaiken päntteeksi vielä syyttämällä miestä elämänsä olemuksesta.

Nainen näyttäytyy siis kovin avoimesti masokistina joka masokisminsa uuvuttamana tarttuu ko. puolen vastakohtaan eli sadismiin.  Nainen ikäänkuin tempaisee kolikon kääntöpuolen käyttöönsä täysin vaivatta ja ilman minkäälaista välivaihetta tai minkääänlaista älyllistä tai inhimillistä ajattelua. Ihmetystä herättääkin se Lars Von Trierin ihmiskuva jossa nainen on holtittomasti suoraan eläimellinen peto ja mies pysyy tasaisen inhimillisenä älyllisena olentona loppuun asti. Miehen käyttämä väkivalta ikäänkuin pyhitetään miehen kokeman kärsimyksen kautta ja miehen kärsimys on miehessä itsessään olevaan fyysistä kärsimystä. Psyykkisen kärsimyksen mies piilotaa itseensä ja käsittelee sen naisen tunteiden kautta tunnesiirrossa ikäänkuin terapeuttina joita ilmeisesti hyvin raadollisen fyysiset seksuaaliset kohtaukset elokuvassa voivat hyvinkin ilmentää.

Toisaalta, jos tarkoituksena oli lähinna nostaa esille miehen hoitavaavaa puoli parisuhteessa niin tämä naiskuva toimii sen vastakohtana ja korostajana, joten siinä mielessä ajateltuna en pitänyt ko. rinnastusta elokuvan alussa häiritsevänä. Vaan jäin odottamaan että mitä muuta elokuva mahdollisesti näyttää tästä kontekstista katsottuna käsin.

Heikkouden voisi ajatella olevan tämän kuvan keskeisin tematiikka hyvin rujolla tavalla kuvattuna.

Elokuva oli sisällöllisesti kovin ennalta arvattava näennaisestä asioiden sekoittumisesta  ja rikkomisesta huolimatta ja se latistikin tunnelman oikeastaan täydellisesti loppua kohti mentäessä. Kaiken huipentuma oli loppukohtaus, jonka sanoin juuri ennen sitä lähes sellaisena kuin se sitten tulikin. Voisikin sanoa että sinällään kiinnostava aihe jäi vielä odottamaan sitä jotain mitä siitä nyt sitten voisi tullakkaan.

Mutta se miksi katsoin kuvan loppuun asti johtui pitkälle sen muodosta eli visuaalisesta rakenteellisesta puolesta, joka jollain tapaa heilui näyttämö- näyttelyn, jopa dokumentaarisuuden  ja fantasia elokuvan välimaastossa. Se oli omalla tavallaan elementti joka piti otteessaan loppuun asti vaikkakin loppukohtauksessa oli tuotu liiankin tuttuja elementtejä teatterin puolelta elokuvan piiriin.