2.2 Taiteen esittämiskanavien vaikutus tulkintaan

Vaikka kaikki pohdinta, esim. feminiinisyyksistä ja maskuliinisuuksista, saattaa vaikuttaa iloiselle oman itsen löytämisen retkelle, niin kaikkeen kuitenkin liittyy myös aina nurjat puolensa. Feminismi tarjoaa hyvän alustan ajatuksille kun asioita haluaa tarkastella kriittisesti. Siksi tunnenkin vetoa feminististä ajattelutapaa kohtaan.

 

Feministisessä teoriassa on aika ajoin tunnettu vetoa ajatukseen alkuperästä, ajasta ennen niin sanottua patriarkaattia. Tämä ajatus tarjoaa imaginaarisen perspektiivin, josta käsin voi osoittaa naisten alistamisen historian kontingenttiu­den. Patriarkaaisuus on uhannut muodostua universaloivaksi käsitteeksi, joka peittää ja yksinkertaistaan erilaiset sukupuolen epäsymmetrian ilmentymät eri­laisissa kulttuurisissa ympäristöissä(Butler 1990.) Feminismissä on ollut tärkeää huomata myös tämä seikka siksi ettei se itse ala tuottamaan syrjintää sisältä päin.

 

Postfeminismi(e)n kannalta tärkeä ajatus on erityisesti se, etteivät subjektius ja identiteetti ole koskaan lukkoon lyötyjä, lopullisia, staattisia tai valmiita (Rossi 1999:20-21). Temperamenttipiirteet voivat muuttua vielä aikuisiässäkin. Ihmi­sestä saattaa tulla esille eri elämän vaiheissa ominaisuuksia jotka ovat jo ”hä­vinneet”. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että koko elämän kestävän pysyvyyden sijasta temperamentille olisi tyypillistä pysyvyys muutaman kehitysvaiheen yli eikä koko elämän kestävää pysyvyyttä voisi edes vaatia. Ulospäin vaihtuvalta näyttävä piirre voi olla rakenteeltaan pysyvää, sillä erilaisissa temperamenttipiir­teissä on hyviksi ja huonoiksi laskettavat ominaisuutensa. Joidenkin piirteiden säilyminen on luonteeltaan pysyvämpää kuin toisten. Pysyvyys on eräs tempe­ramentin kriteeri, joten sen täytyy olla riittävän pysyvä jotta sitä voitaisiin kutsua temperamenttipiirteeksi. Pysyvyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että että joku piirre ilmaantuu vauvana ja ja säilyy samanlaisena läpi elämän. Jotkut piirteet tulevat esiin paremmin toisissa vaiheissa elämää kuin toisissa (Keltinkangas 2004:173 – 182.) Siksi myös itse voi esiintyä taiteilijan teoksissa erilaisena muotona vuosien saatossa ja siksi ihminen voi eri kehityskausinaan tehdä ja kokea tai­detta useammalla tavalla.

Jotkut ominaisuudet ihmisessä vaikuttavat siihen, miten hyvin tai huonosti ihmi­nen on altis ohjattavuudelle ja jopa vallan alla olemiselle. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen voisi suoraan valita sen, että onko hän vallan alla vai ei. Tämä ra­haan ja omistamiseen perustuva yhteiskuntamme saattaa ylläpitää vallassa nii­tä ihmisiä, jotka sopeutuvat siihen parhaiten. Kuitenkin sopeutuminen valtaapitäväksikin voi vaatia hintana sen, että oma itse karkaa kauemmaksi. Olen aina kiinnittänyt huomiota valtaan ja valtasuhteisiin, ja siksi minua kiinnostaa postfeministinen-ajattelu, koska se on kiinnostunut vallasta, konflikteista, oikeudenmukaisuudesta ja muutoksista.

Postfeminismi on erojen ja erilaisuuksien politiikkaa joka ei pyri totaaliseen ja lo­pulliseen yhteen totuuteen perustuvaan ratkaisuun, vaan näkee, kuinka erojen monentuminen tuottaa aina uusia, ratkaisemattomia tilanteita. Tämä politiikka pyrkii vaikuttamaan siihen miten erilaisia sukupuolia tuotetaan sekä muotoillaan. Se ei hylkää subjektiutta eikä identiteettiä, vaan ymmärtää niiden moninaisuu­den ja muuntumisen. Se myös ymmärtää henkilökohtaisen poliittisuuden ja suhtautuu siihen henkilökohtaisesti. Se ymmärtää diskursseja ja repre­sentaatioita, kielen ja kuvien merkitystuotannon yhteyden valtaan ja on kiinnos­tunut puuttumaan näihin valtasuhteisiin. Se näkee kuvat vallassa(Rossi 1999: 33.) Kuitenkin tähän kuvien valtaan ja siihen mitä valta on voi vaikuttaa.

Kuva voi olla vallassa, mutta minkä kuvan katsotaan olevan vallassa? Katsotaanko sen kuvan olevan vallassa, joka on yleisesti kaikkien saatavilla vai sen kuvan, joka voi olla sidottu johonkin ajatusrakennelmaan tai institutionaalisesti sidottu johonkin esim. esittämisareenaan, vaikkapa museoon? Taiteessa jotkut ovat pyrkinyt pitkään tietoisesti irti institutioista. Tai­teeseen on sisäänkirjoitettuna ”poispyristeleminen” samaan tapaan kuin valtaan liittyy aina sitä vastaanhangoittelevat. Vastaanhangoittelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi olla ottamassa kritiikittömästi vastaan kaikki joka vaikuttaa jollain tavalla taiteeseen. Valaisen tämän ajattelun kaksinaisuutta helpottavalla ja yksinkertaistavalla esimerkillä taiteen kohtaamisessa: Museo voi olla aivan oikea ja erotteleva paikka taiteen esittämistapana, sillä silloin taiteella on oma areena, joka on lähtökohtaisesti jonkunlainen ja joka on erilaisessa kontekstissa juuri siksi kuin vaikkapa ostoskeskuksessa esitetty taide. Se missä työ esitetään vaikuttaa siihen, miten kuvat nähdään.

Museo voi kuitenkin viedä taiteen kauemmaksi ihmisestä juuri instituution takia. Taiteilijan itsensä ensisijaisesti tulisi voida olla se, joka päättää tämän. Siksi taiteilijan työssä on pakko miettiä myös tätä asiaa. Silloin voi joutua hylkäämään tietyt paikat taiteensa esittämisareenoina. Se saattaa estää sen, että taidetta nähdään yleisesti monipuolisesti tai että se on saatavilla kaikille. Internetin voi nähdä yleisenä areenana, joka on sidoksissa pitkälle tietynlaiseen kommunikaatioon, joka on saanut hyvin yleisen aseman ihan tavallisten ihmisten kohtaamispaikkana. Toisaalta taideteosten laatu ja se, millainen kuva on, voi muuttua aivan erilaiseksi juuri sen takia. Esim. netissä esiteltävät maalaukset voisi käydä katsomassa myös paikan päällä, jotta niistä saa irti sen, mitä niistä on saatavilla elävänä.

Jokaisella tavalla esittää on myös omat positiiviset ja erityislaatuiset luonteensa. Netin voi nähdä vielä hieman irrallisena täysin puhtaasti kaupallisesta kuvastosta sillä sinne tuotetaan kuvia paljon subjekti tasolla. Internetin voi nähdä paikkana joka voi ravistella kuvan yleistä katsomistavan valtaa, jonka voi katsoa olevan osittain sidoksissa mainoskuvastoon ja perinteellisiin taideteoksen esittämisareenoihin, kuten museoihin. Siksi netti on vähintään kirjoituksen muodossa hyvä paikka esiintyä taiteilijana. Se voi muuttaa myös ajan kuluessa taiteilijan ”imagoa” ihmisläheisemmäksi tässä maailmassa, jossa nyt eletään. Netti on kuitenkin saattanut nostaa jo nyt valokuvan ylilyöntiasemaan muihin taideteoksiin verrattuna, jos ajattelee niin, että taide on ”kaikkien yhteistä”, sillä sen kuvamuoto sopii hyvin netin esittämisformaattiin. Valokuvan valta voi olla suuri, vaikka se voidaankin helposti asettaa myös mainoskuvaston kanssa rinnakkain mistä syystä se ei pysty missään tapauksessa korvaamaan muita taiteen esittämismuotoja. Toivon ainakin niin. Sillä jokainen muoto esittää asettaa myös esittämisen rajoja ja poistaa jotain mahdollisuuksia esityksestä tai sen vaikuttavuudesta.

Siksi pidänkin feministisessä kirjoituksessa tärkeänä sen tapaa katsoa mainos­kuvaa vikuroiden, kuten Annamari Vänskä (2006) esittää kirjassaan Vikuroivia vilkaisuja. Vänskää voi tulkita niin, että hän näkee vikuroinnin kuuluvan taidekuvastoon sisäisenä ominaisuutena. ”Vikurointi” tarkoittaa sitä, että kuvat itsestäänselvyytenä sisällöllisesti ja tietynlaisena voi asettaa aina tietoisesti kyseenalaiseksi. Tämän vikuroinnin kuvaa ja sen tulkintatapaa vasten voi ymmärtää yleisenä tapana katsoa sekä tulkita kuvia vikuroivalla asenteella. Sen voi ajatella olevan sitä, että kuvat liittyvät ensisijaisesti tulkintojen kulttuurisidonnaisuuteen yleisesti sekä siihen, että kuva itsessään on jo ladattu yleistävillä ja piilossa olevilla merkityksillä, joita kuvan tuottaja/ tuottajat käyttävät kuvissa jopa motivaationa tavalla tai toisella osittain tiedostaen tai jopa tiedostamatta. Tulkitsen niin että vikurointi on jossain määrin jopa itsen katsetta, vaikka se perustuukin käsitykseni mukaan ensisijaisesti tiedostettuun tietoon, eikä siten ole itsen katsetta. Itse voi kuitenkin muovaantua käytöksen kautta.

 

Vikurointi on tapa nähdä analyyttisesti ja luovuus on myötäolemista itselle. Mielestäni luovuus voi kummuta vikuroinnin kautta parhaimmillaan mutta sen pitää syntyä jossain mielessä aina myötäelämiseksi. Omille ajatuksilleen voi ja pitää antaa myöten ja tehdä ne taideteoksessa, mutta samalla niitä pitää osata punnita sekä hylätä tarpeeton. Se on juuri se, joka aukaisee portteja lähemmäksi itseä.

 

 

Taidekuvan katsominen ei ole välttämättä sama asia kuin mainoskuvan katso­minen. Taideteos voi olla ensisijaisesti kommunikaatioon tähtäävää. Politikoin­nilla, jota feminismi on herättänyt taiteessa mm. vastustamalla kuvalla esim. ruumiin itsestään selvyyttä tietynlaisena jommallakummalla sukupuolella on sel­vät sidoksensa feminismiin. Itse kuitenkin näen että taide: sen tekeminen tulkin­ta ja kokeminen ovat ensin subjektiivista ja vasta sen jälkeen niistä voi tulla ylei­sissä mittapuissa arvioitavaa. Yleinen voidaan nähdä kulttuurina sekä kulttuuri yksilöä rajaavana. Yleinen voidaan nähdä diskurssina. Yleinen voidaan nähdä myös aina valtana, joka koskettaa ja pyrkii rajaamaan ”itseä”. Yleisen voi nähdä valtana suhteessa yksilön ajattelumaailmaan.

 

Erityisesti feministisen ajattelun ja vähemmistöjen politiikkoihin keskittyneen teoretisoinnin kannalta on hedelmällistä pitää kiinni siitä ajatuksesta, että ns. ”valtaapitävätkään” eivät totaalisesti hallitse päivittäin yhteiskunnassa toimivaa vallan verkostoa; missä on valtaa, siellä on myös vastarintaa. Vastarinta ikään kuin sisältyy valtaan(Rossi 1999: 29.) Yleisten ajattelutapojen vaatimukset voi nähdä niin että kun joku alkaa vaatimaan itseltään tiettyä tapaa vaikka tehdä kuvaa, niin tämä ajattelu on jo ajautunut umpikujaan luovuuden kannalta tarkasteltuna.