”Itse” voidaan määritellä sisäisesti ohjaavaksi tekijäksi, joka on eri asia kuin tie­toinen persoonallisuus. Tähän tiedostamattomaan voidaan saada kosketus unien kautta. Ja niitä tulkitsemalla. Ne osoittavat ”itsen” olevan säätelevä kes­kus, joka saa aikaan persoonallisuuden jatkuvan laajentumisen ja kypsymisen. Tämä laajempi, kokonaisvaltainen psyyken puoli ilmenee kuitenkin aluksi vain pelkkänä synnynnäisenä mahdollisuutena. Yksilön elämän aikana se saattaa tulla esiin vain hyvin vähän tai se voi kehittyä suhteellisen täydelliseksi. Se, kuinka pitkälle se kehittyy, riippuu siitä, onko minä halukas kuuntelemaan ”itse”n viestejä (Jung 1964:162.)

 

Temperamentti on ihmisen myöhemmän persoonallisuuden varhainen, biologi­nen perusta. Se on joukko synnynnäisiä taipumuksia tai valmiuksia, jotka voi­daan nähdä käyttöaineena tai materiaalina josta ihmisen persoonallisuus synny­tetään myöhemmin ympäristön vaikutuksella. Ne ilmaantuvat varhain, jo ennen kuin ympäristö on ehtinyt niihin vaikuttaa. Tämä ei kuitenkaan poissulje sitä, et­teikö ympäristö muokkaisi myös temperamenttia. Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillisiä käyttäytymispiirteitä, jotka erottavat hänet muista ihmisistä ja se viittaa nimenomaan ihmisten välisiin eroihin. Se on käyttäytymistyyli sekä reagointitapa ja havaittavissa myös ulospäin. Temperamentti vastaa kysymyk­seen ”kuinka”, eli siihen, miten ihminen tekee sen, mitä tekee. Se ei kerro, mitä ihminen tekee eikä miksi hän tekee. Tiukimman määritelmän mukaan vain tun­teiden viriäminen ja ilmaisu kuuluvat temperamenttiin, kun taas joidenkin tutki­joiden mielestä temperamentti kattaa laajan joukon taipumuksia. Kaikilla ihmi­sillä on temperamentti joka on heidän omansa. Ihminen syntyy tietyllä tempera­mentilla varustettuna ja se on ihmisen persoonallisuuden lähtökohta. Tätä muo­kataan lapsesta asti mm. kasvatuksella tiettyyn suuntaan, jotta yhteiskunnassa säilyisivät yhteisöt ja sitä kautta niiden kaikkien jäsenten tuntemat säännöt (Kel­tikangas 2004: 36 - 40). Temperamentti on ihmisen alkuperäinen synnynnäinen ominaisuus joka voi ajatella olevan Jungin tarkoittama ”itse”. Näen että ihmisen ekspressio syntyy temperamenttipiirteiden tuloksena.

Taiteilija ilmaisee luontaisen ekspressionsa taideteosten kautta muotokielenä oli se muotokieli millainen tahansa tai oli muotokieleen suhtautuminen mitä tahan­sa. Temperamentti ilmenee ihmisessä myös tapana suhtautua taideteoksen kohtaamiseen ja sitä kautta myös näkemäänsä. Siksi onkin tärkeää, että ihmi­nen oppii erottelemaan itsessään sen mikä on kulttuurin ja kasvatuksen tuotta­maa ja mikä on omasta temperamentista lähtöisin olevaa ”itseä”. Kun minä kuuntelee ”itsen” viestejä mahdollisimman tarkasti kyky ymmärtää ”itsen” vieste­jä tulee tietoisemmaksi tavaksi toimia. ”Itsen” viestien kuunteleminen on kuiten­kin totaalisen toinen asia kuin unikirjojen kautta omien uniensa tulkitseminen. ”Itsen” hyväksyminen ja tunteminen on syvällinen ja yksityinen kokemus, joka tarvitsee suotuisat olosuhteet päästäkseen kehittymään. Kun yhteys toimii ”it­seen” on mahdollista tuntea paremmin omat puolensa ja tunnistaa sekä käyttää niitä tietoisesti myös taiteen tekemisessä ja tulkinnassa sekä kohtaamisessa. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää taiteilijalle ja se on sitä myös kaikille jotka kohtaavat taidetta. ”Itsen” löytäminen voi olla hankalaa maailmassa joka ra­kentuu ja rakentaa ihmistä kulttuurillisesti, vaikka sen voi ajatella olevan ihmi­sen sisäisesti ohjaava tekijä psyykkisesti. Ihmisen yksilöllinen ”itsen” toteutumi­nen voi myös vääristyä sairaaksi narsismiksi ympäristön vaikutuksesta. ”Itsen” voi ajatella luontaiseksi subjektiksi.

 

Mielestäni ihminen ei ole pelkkä ympäröivän kulttuurin tuote, vaan ihmisessä it­sessään olevat temperamenttipiirteet voidaan mieltää esim. feminiinisiksi tai maskuliinisiksi yleisellä tasolla ja siten yksi ihminen voi olla sukupuolestaan riip­pumatta joko enemmän tai vähemmän feminiininen tai maskuliininen. Nämä ominaisuudet temperamenteissa voidaan ajatella olevan löydettävissä ihmises­tä itsestään ydin minän perusolemuksena eli ”itsen” käsitteenä.

Olen sisäistänyt henkilökohtaisen suhteeni taiteilijana ensin maskuliinisuuteeni ja sen jälkeen feminiinisyyteeni. En nykyisin kiinnitä niiden ilmenemiseen juuri huomiota, vaikka feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta jaksetaan usein pu­hua kun teoksiani kohdataan ja niistä syntyy keskustelua. Maskuliinisuus ja fe­miniinisyys on äänetön ja sanaton olemisen tila, mutta ei nimetön, tiedostama­ton tai kuvaton paikka, vaikka sillä ei ole tekemisessäni olemassa varsinaisesti esittävää muotoa tällä hetkellä. Se esiintyy teoksissani nimenomaan ekspres­siona, jonka voi ajatella johdattavan ihmiset tuntemuksiin sekä aistittaviin ilma­piireihin teoksessa. Oma tekemiseni on usein tulkittu joko miehen tekemäksi taiteeksi tai se on tulkittu miehiseksi. Se on tulkittu lähes poikkeuksetta voimak­kaaksi, mutta jopa väkivaltaisen sävyn omaavaksi. Sitä pidetään helpommin maskuliinisena tapana toimia (Rossi 1999). Toisaalta jotkut teokseni on koettu taas erittäin feminiineinä. On kiinnostavaa, että sama työ saattaa herättää eri ihmisissä suorastaan vastakkaisia reaktioita ko. asian suhteen. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden pohtiminen taiteessa on lienee ollut yksi 90-luvun lopun ja 2000 -luvun alun ilmiöistä ja muokannut myös minua taiteilijana. Se ei ole vieläkään välttämättä tarpeetonta jos sitä ajattelee yleisenä asiana.

Mies voi olla mysteeri naiselle ja nainen mysteeri miehelle. Mutta onko nainen enemmän mysteeri miehelle kuin mies naiselle vai toisin päin? Jean Baudrillard sanoo kirjassaan ekstaasi ja rivous, että objekti on enemmän mysteeri subjektil­le kuin subjekti objektille ja kritisoi mielestäni nimenomaan feminististä teoriaa subjekti ja objekti asetelmista. Baudrillardin tyylissä puhua voisi ajatella ajatuk­sena olevan, että mies=subjekti ja nainen = objekti asetelmia. Voisimme kuiten­kin ajatella nykypäivänä että, maskuliinisuus ja feminiinisyys olisivat todella se­koittuneet ainakin siinä mielessä että niiden alkuperän ajateltaisiin olevan tem­peramenttipiirteissä, jotka ovat yksilöllisiä ja biologisia. Objekti -subjekti asetel­ma voisi käydä silloin merkityksettömäksi entisenkaltaisena. Siksi pikemminkin kysyttäisiin, että millainen on subjekti tai objekti? Sitähän tavallaan kysytäänkin kun tehdään omakuvaa. Se pitää unohtaa, että nainen on pelkästään feminiini­nen ja mies on pelkästään maskuliininen. Feminiinisyyksiä ja maskuliinisuuksia on eri määriä eri ihmisessä mutta myöskin mielestäni eri määriä suhteessa eri ihmisiin. Mysteerejä kaikki toisilleen enemmän ja vähemmän.