KUUN PIMEÄ PUOLI , 2003, Draama<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kannattaa katsoa. Ajatuksia herättävä elokuva ihmisyydestä.

 

Itselläni tuli mieleen moniakin eri asioita.

 

Oikeastaan päällimäiseksi nousee ihmisen arjen ja mielikuvituksen raja.

Monesti sanotaan, että ihmiset pakenevat todellisuutta mielikuvitusmaailmaan, samalla toisinaan ehkäpä antaen ymmärtää, että on olemassa jokin todellinen todellisuus jossa eläminen on se oikea asia, jota kohti tulee pyrkiä.

 

Tietyllä tavalla olen samaa mieltäkin, siis siinä suhteessa, että ilman "todellisuutta" vaikkapa syömistä, juomista ja nukkumista tms. ei ole mielikuvitustakaan tai yhteyttä tähän kaikkeen olevaiseen, mutta  oikeastaan se on se ja vain se on se.. mikä on samaa em. ajatusmaailman kanssa ja oman ajatteluni yhteneväisyys suhteessa siihen jääkin sitten todellakin siihen.

 

Miksi ihminen ei saisi elää nk. arjen todellisuudessa ja mielikuvitusmaailmassaan yhtäaikaa.

 

Eihän mielen kuvitelmat voi mitenkään vahingoittaa ympärillään olevaan nk. todellista maailmaa, jos ne eivät muutu esim. käytännön teoiksi, joten miten ihmeessä se voisi olla sen huonopi asia kuin nk. todellinen, reaaliaikainen todellisuus.

 

On totta, että ihminen varmastikkin pyrkii monesti toimimaan ajatustensa mukaisesti ainakin jollain tasolla ja ..toisaalta olen sitä mieltä, että ihminen joka ei erota arki todellisuuttaan ja ajatuksen todellisuuttaan pyrkii toteuttamaan kaikessa ajatuksiaan todeksi, mutta ihminen joka on aidossa yhteydessä ympäristöönsä ei edes välttämättä pyri toteuttamaan kaikkia ajatuksiaan, koska erottaa nimenomaan ajatuksen ja nk. arki todellisuuden toisistaan.

 

Minusta taiteessa on aika paljonkin kysymys juuri tästä rajasta sinne todellisuuteen ja epätodellisuuteen, rajan toiselle puolelle astumisesta ja sieltä palaamisesta.

 

Ei kaikki mitä tapahtuu voi yksinkertaisesti olla joko todellista tai epätodellista.

Uskon, että ihmiset yleensäkkin elävät suhteessa toisiinsa epätodellisissa maailmoissa. Eihän meidän ajattelummekaan, kokemuksemmekaan, kulttuurimme tai olosuhteemmekaan ole täsmälleen samoja, joten miten ihmeessä meidän todellisuutemmekaan voisivat olla täsmälleen samoja.

 

Ihmisehän luovat ympärilleen mitä ihmeellisimpiä todellisuuksia omien tarpeidensa, tunteidensa, käsitystensä tms. perusteella, jopa ne ihmiset jotka kuvittelevat olevansa realisteja elämän suhteen ja joskus, mahdollisesti, jotkut ihmiset, huomaavat niiden todellisuuksien olleen harhaa tai perustuneen epäoleelliselle, jos tarkastelevat omaa todellisuuttaan vaikkapa katsoen menneisyyteen päin.

 

Jos jokainen tuntisi ja tietäisi todellisen todellisuuden ei olisi todennäköisesti sotia, vihaa tai kärsimystä, koska ihmisten virheet johtunevat pitkälle todellisuuskäsitysten eroavaisuuksista ja ne aiheuttavat niitä ristiriitoja, jotka ilmenevät vihana, kärsimyksenä tai yleensäkkin pahuutena itse elämää kohtaan.

 

Ehkäpä on kysymys enemmänki rajoista, niillä taiteilemisesta ja todellisuudentajusta, joka pohjaa inhimillisyyteen ja siihen ihmisyyteen, jonka me käsitämme olevan olemassa.

 

Elämä on aika yksinkertaista. Ihmistä ei ole ilman ajattelua, tunteita tai arkea edes olemassa. Mikä on faktaa ja mikä fiktiota?

 

Lopulta kuitenkin on niin, että mikä on todellisuutta??, kun meillä jokaisella tuntuu olevan oma todellisuutemme.

 

Niin on myös toinen asia, joka tuli mieleeni katsoessani elokuvaa.

On mielenkiintoista, että joillakin ihmisillä jotka eivät kestä elämää tai jolla on halu vetäytyä nk. todellisesta elämästä ja jotka eivät osaa erottaa mielikuvitustaan nk. reaalitodellisuudesta alkaa jylläämään kummallinen erilaisuuden tunne suhteessa muihin ihmisiin ja se tunne vaikuttaa joskus ilmenevän sillä tavalla, että ihminen kokee olevansa yksin omien "huippu", "nero" tms. ajatustensa kanssa.

Minusta se on tietynlaista ylemmyydentunnetta ja ehkäpä jotain halveksuntaakin toisia ihmisiä kohtaan. Se perustuu negaatioon eikä posiitioon. Tavallaan tuohoamiseen eikä säilyttämiseen.

 

Mutta mikä tekee jostakusta tuhoajan ja jostakusta säilyttäjän?

 

Ehkäpä ihmisellä on yksi voima, joka voisi olla vaikka elämän voima, joka on joko positiivinen tai negatiivinen, riippuen kunkin yksilön perusolemuksesta. Yhtäaikaa hyvä ja yhtä aikaa paha, mutta aina perusolemukseltaan sama ehkäpä se on vietti elää ja joskus se vietti muuttuu haluksi kuolla ja vietiksi kuolla.

Mutta onko viettiä kuolla..en tietenkään ole asian asiantuntija, mutta luulisi, että on koska ihmismateria on hajoavaa, särkyvää ja sen takia se ei voi olla ikuista ja juuri siksi luulisi ihmisellä olevan vietin myös kuolla.

Onko niin, se vietti joka pitää hengissä on myös se vietti joka tappaa ihmisen..uskon että niin on..se on vain eriasia uskaltaako ihminen katsoa sitä todellista viettiään silmiin vai muuttaako meidän omat aivomme halun kuolla haluksi elää ja päinvastoin...riippuen aina siitä mitä milloinkin on ilmassa. Lajia me varmaanki säilytämme, mutta yksilöitä?? en tiedä..meidän lajimmehan on jo vallannut kaiken.

 

Ajatellaanpa vaikka pientä keskosvauvaa.

Miksi toinen selviää hengissä ja toinen ei, vaikka selvää syytä tai eroa näiden kahden välillä ei olisikaan. Toinen vain selviää ja toinen ei.

Uskoivatko toisen vanhemmat selviytymiseen ja toisen ei? Vai oliko toinen vain jo alunalkaen geeneissään taistelija ja toinen ei…. vai tuliko toisesta taistelija ympäristön vaikutuksesta ja toisesta päinvastaista.

Tuleeko selviytyjästä säilyttäjä, koska selviytyjä ymmärtää konkreettisesti elämän merkityksen. Elämässähän voi käydä myös päinvastoin.

 

Tämä on nyt pohdintaa, jota voisi jatkaa loputtomiin, joten lopetan tämän tähän ja jatkan sitä joskus toiste jossain muussa kirjoituksessa.

 

Uskon, että jokainen ihminen on omalla tavallaan erilainen suhteessa muihin ja sen takia lopulta kaikki ovat perusjuuriltaan samanlaisia ihan jo sen takia, että kuulutaan samaan lajiin ja sen takia ihminen ei lopulta ole koskaan täysin yksin täällä maapallolla ja jos ajatellaan suuremmassa mittakaavssa niin täällä on olemassa muitakin kuin me ihmiset, joten mitä suurempaa merkitystä yhden ihmisen elämällä on koko tämän kaikkeuden kanssa.

 

Tämä ei ole mitään mitättömyydentunnetta ja jollain tavalla negatiivista, vaan tämä on oman paikan tajuamista maailmassa, ei huonoa itsetuntoa, eikä mitään muutakaan negatiivista. Ainoastaa oman paikkansa tietämistä suhteessa muuhun maailmaan.

 

Uskon, että arkielämässä ihmisen todellisuus on oikeastaan enemmänki päänsisäistä todellisuutta kuin reaaliaikaista todellisuutta, koska todellisuuden käsite on niin laaja.

 

Vai onko niin, että loppujenlopuksi sillä ei ole mitään merkitystä miten ne kumisaappaat laittaa jalkaansa tai kellon oikeaan, koska elämässä sattuu ja tapahtuu joka tapauksessa itsestä riippumattomia asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

 

No, tässä nämä pikaiset sanat tämän elokuvan tiimoilta, jokainen tehkööt itse omat johtopäätöksensä, sekä ajatuskulkunsa.

 

Kannattaa katsoa.