KUVATAITEILIJAN AIVOITUKSIA

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Luin erään vastavalmistuneen taitelijan lopputyötekstiä.

Tekstissä käsiteltiin mm.sitä, että miksi homoihin, naisiin tai lihaviin tms. lyödään tietynlaisia leimoja.

Katsoin varsinaisia teoksia tekstin lukemista ennen ja sen jälkeen. Vertasin niitä sitten tähän tekstiin. Tietenkään kuvataiteilijan ei pidä olla kirjailija, vaikka se, että osaa kirjoittaa auttaa kyllä kovasti monessa asiassa. Eihän perhana kirjailijalle sanota kirjanjulkistamis tilaisuudessa että maalaappas taulu tästä kirjasta.

Se on kyllä joskus ja ihan vaan periaatteessa raivostuttavaa, että kuvataiteilijalta vaaditaan kykyä selittää tekemistään. Onhan se, joidenkin mielestä, vanhanaikaista, että teos puhukoon puolestaan. Taideteos kun ihan oikeasti puhuu kun sitä kuuntelee.

Tietenkään ei töitään tarvitse selitellä, mutta onko katsoja tyhmä vai epävarma, kun ei uskalla itse päätellä sisältöjä tai merkityksiä vai onko tänäpäivänä niin kiire, ettei ole halua tai aikaa paneutua kuvataiteen kieleen ja haetaan vain niitä paljon puhuttuja elämyksiä.

Minulla ainakin on teosteni yksi tärkeimmistä päämääristä se, että teosten ääreen jäätäisiin ja niitä/niiden kautta ajateltaisiin ihan itse.

Uskon, että ihminen on juuri siksi älykäs, että kykenee sekä henkisesti, tunteen ja nk. järjen kauttaa ajattelemaan.

Onhan sekin totta, että kaikki käytetyt taiteenkielet ovat avoimia ja selitys (sanallinen tai kirjallinen) joskus tavallaan antaa kielelliset voimakkaammat raamit (helpottaa katsojan ymmärrystä), mutta siinä on se vaara, että kun kuvataiteilija vaikkapa esim. kirjoittaa kirjan, joka on vaikkapa lainatekstillä kirjoitettu, niin itse selitys menee teosten ylitse, eikä teoksilla sinänsä ole enää alkuperäistä merkitystä ja ne ovat vain sivutuote.

 

Voiko taiteilijaa sanoa silloin vaikkapa maalariksi. Tämä on monipiippuinen kysymys.