Olen oranssikukkamekkoinen <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

4-vuotias. Pajunoksamajassa

linkkuveitsi taskussa.

 

Päivänkakkarakauluksinen 7-vuotias,

koulun kevätjuhlassa.

 

Olen läikkafarkkuinen

teinityttö 80-luvulta,

liikaa kajalia silmissä,

yksinäisyyttä sydämessä.

Hyväksikäytettynä naiviudessaan.

 

Olen vihreässä villatakkissa 25-vuotias,

ilman meikkiä,

kumisaappaat jalassa, 

tätikausi meneillään.

Vihaisena miehille, epäoikeudenmukaisuudelle,

vanhanaikaisuudelle.

Sydän kylmänä pelosta.

Pää täynnä muka-muka oikeudenmukaisuudentajua.

Miehen paikka on nyrkin ja kylpyhuoneremontin välissä.

 

Olen juuri se kolmekymppinen

teinityttö, etsimässä itseäni,

tukka kiharalla omasta tahdosta.

 

Aina minulle on naureskeltu,

en ole pystynyt muuta kuin elämään.

 

Yksin, kerrakin päättämässä itse, pelkästään itse

omista asioista.

 

Melkein vittuillakseni

korkokengissä pihatalkoissa.

 

Kerrankin minulla on varaa siihen.

 

Rakas tyttäreni katsoo.