Leenan päiväkirja:

 

12.5.2012 lauantai juuri ennen äitienpäivää

 

Rakas päiväkirja: 

"Äkkipikaisena, ärhäkkänä ja suustaan pahana ihmisenä sitä haluaa välillä puolustaa ja löytää hyviä syitä olla yllämainittua. Eipä silti eipä noita ominaisuuksiaan osaa edes hävetä eikä ole oikeastaan koskaan osannutkaan. Senpä takia sitä sitten ei oikein osaa ´"muuttuakkaan".

Noiden ominaisuuksien takia sitä on sitten joutunut ties minne ja tavannut ties ketä. Näin ihan hyvässä mielessä ajateltuna. Harvemmin on tavannut itseään ärhäkämpää tai enemmän suustaan sammakoita lipsauttelevaa. Mut onneksi sellaisiakin on tullut tavattua.

Suomessa on yksi asia josta olemme ylpeitä (joskus tuntuu että ihan ylitse muiden) ja jota ei saisi epäillä eikä millään muotoa oikein edes asettaa kyseenalaiseksi tai jos asettaa se tulisi pehmentää kaikella tavalla.  Se yksi asia on tasa-arvo ja ihan kaikella tavalla ajateltuna. Tämä juontaa varmaan pitkälle siihen aikaan kun suuret ikäluokat rakensivat hyvinvointia mm. lapsilleen koulujärjestelmää jossa pyrittiin tasa- arvoon. Ilmapiiri 70-luvulla ja vielä 80-luvullakin oli nimenomaan siihen tähtäävää kaikilla tasoilla.

Tästä on nykyiaikana kuitenkin tullut jonkilainen jokaisen suuhun muotoutuva "totuus", jota vasten peilataan kaikki, jopa ne pahat teot silitellään tasa-arvon ja ns. oikeudenmukaisuuden viitan alle. Tasa-arvoa tai sen puutetta voi nähdä kaikkialla ihan normaali arjessa. 

Miten nämä meikäläisen ärhäkkyys ja "suustaan paha" sekä tasa-arvo nyt sitten  oikein liittyvät yhteen? Ne liittyvät mitä suurimmassa määrin yhteen. Arki ja asioiden arkistuminen on nimenomaan se joka muuttaa pitkällä aikavälillä ihmisten elämää jopa radikaalilla tavalla. Siksi nämä omat sammakot tuntuvat usein liittyvän sitten ihan arkeen ja arjen "pikkuasoihin, joilla ei muka muka ole todellisuudessa mitään merkitystä elämässä."

 

Esimerkki viime ajoilta tavallisesta elämästä:

 

Eräässä juhlatilaisuudessa yksi nuori mies kertoi kysyttäessä  "..että hänen vaimonsa pukee hänet siksi että osaa sen paremmin." ts. vaimo puki miehensä eli päätti hänen vaatetuksestaan, koska "oli siinä parempi".

Tämä samainen nuori mies on hehkuttanut kuinka tasa-arvo on hänelle itsestään selvää sukupuolien valillä.

Hmm..enpä tiedä.. itse ajattelisin että toisen pukeminen on mitä suurimmassa määrin vallan käyttöä. Oli siinä pukemisessa "parempi" tai ei. Sillä ainahan joku on siinä "parempi" jos niikseen tulee. Siitähän on aina hunnutetuista naisista asti hyviä esimerkkejä ja kautta koko historian. Osa hunnutetuista naisistakin sanoo haluavansa pitää huntua ihan siksi että se suojelee ja vastustaa " länsimäisen naisen paljaan pinnan pakkoa".

Ymmärrän sen toki yhtenä kantana, joka on syntynyt jostain todellisuudesta käsin. Omani on vain toinen. Nämä kannat kuitenkin kertovat sen kuinka tärkeä asia pukeutuminen ja pukeutumatta oleminen yleensä ovat. 

Tässä tapauksessa puettu mies on itse kuvataiteilija joten visuaalista silmää ei ainakaan puutu. Se on sitten eri asia onko kiinnostunut pukemaan itseään esteettisesti silmää miellyttäväksi. Mutta sekin on oikeus tehdä niin.

Asia voi tuntu pieneltä ja ihan täysin suorastaan mitättömältä "koska onhan asia kuitenkin päätetty kahden aikuisen ihmisen kesinäisissä sopimuksissa jonkilaiseksi ja sitä leimaa täten ihan täydellisesti "tahtotila ja halu tehdä jollain tavalla. Ketään ei siis pakoteta mihinkään". " On kuitenkin jännittävää että yhä edelleen on olemassa sosiaalinen koodi jonka mukaan "nainen pukee miehensä parisuhteessa (ja perheessä???)" . 

Tätä voisi kritisoidan monellakin tavalla, mutta tarkastellaan sitä "lapsi" näkökulmasta: Ihminen joka puetaan jollain tavalla, jonkun toisen tahdosta, vertautuu ikään kuin lapseen.  Lapsi saa päättää vain tietyissä raameissa sen mitä pistää päälleen. Lapsi ei myöskään ole itse vastuussa siitä onko vaatetta esim. tarpeeksi paljon jotta ei paleltuisi tai ettei tulisi liian kuuma. Lapsi myös "antaa" aikuisen pukea vaatteet päälleen, koska "ymmärtää" sen, että toinen tietää paremmin mitä pitäisi pukea. Itse asiassa tässä ko. miehen pukemisasiassa on mielestäni kyse juuri tuosta. Vastuusta, joka siirretään toisen harteille ja se on jollain tavalla vain ihan hiivatin raivostuttavaa.  Eikö sitä nyt vain voisi kulkea ihan vaan "rumana" jos ei ole tarvetta kaunistautua. Onhan kuvataiteessa naiset "kulkenee karvakintuissaan" jo ties kuinka kauan.  

Mutta tuli sitten kuitenkin möläytettyä sosiaalisesti juhlatilanteessa epäsopivasti isoon ääneen:

 

"Pukeeko sinun vaimosi sinut? " ja hölmistynyt ilme tietenkin perään. ja sitten pehmittelyä tuolle möläytykselleen.. " No..ollaanhan me jo tunnettu niin kauan että kait sitä voi sanoa..taidanpas lähteä viemään nämä ruokatarvikkeet tuonne tiskiin jottei tule sanottua enempää" ja hyväntahtoinen virnistys päälle. 

 

Jäin miettimään asiaa. Tässä käytännön konkreettisessa asiassa eli tässä pukemisasiassa on myös mielenkiintoista se että ko. puettava vertautuu ikään kuin lapseen ja heti kun joku toinen pukee jonkun toisen tuo on nimenomaan sen vertauskuva hyvin helposti.

Nyt joku voisi sanoa ja sanoiskin että "tälläisiä me nykyajan naiset ollaan. Ollaan vaan määräilemässä sitäkin että mitä ne miehet saa pukea edes päälleen" Tämä lause ja ajatus voisi jatkua ja jatkua ja vielä kerran jatkua..mutta pointti tälle lauseelle piilee sosiaalisesti herätetyssä syyllisyyden tunteessa, joka kuteinkin tuntuu olevan " se puheenaihe joka tapauksessa sanoi sen miten tahansa".

Yksi nuori Pop ikonimme sanoi ihan pari päivää sitten lehdessä että "Ihan on vittumainen, itsekäs ja panee kaikkea mikä liikkuu.." Hienoa..mutta valitettavasti se pitää sanoa vielä ääneen eikä se ole itsestäänselvyys joka vain on.

Pointti piileekin enemmän siinä miten tähän asiaan suhtautuu tietoisesti ymmärtäen ja ollen jotakin mieltä. Kaiken tuon herätetynkin syyllisyydentunteenkin tai oli se tunne mikä tahansa voi sivuuttaa asenteella jonka valitsee tietoisesti. Katsoo asioita vain ihan tahallaankin vastarannan kiiskenä. On piru vieköön eri mieltä jo ihan periaatteestakin. No näinhän sitä on tullut tehtyäkin...mutta hiiskutti kun siitä on sitten kokenut huonoa omaatuntoakin jälkikäteen draaman laannuttua ja ajatuskrapulan iskettyä päälle tai vähintäänkin on tullut "ajateltua" asiaa. Niin kuin nytkin.

Eipä silti ärhäkät ja suustaan pahat "muut" ihmiset  kummasti nostavat kuitenkin omaakin karvaista itsetuntoa ja huomaa että tuossapas onkin mainio kaveri kun tolleen menee paukauttamaan. Omassa itsessään ko.ominaisuuksiaan on tottunut lapsesta asti vähän varomaan, koska on siihen niin voimakkaasti sosiaalistettu..mutta ei koskaan ole niitä "karvaisia" ominaisuuksiaan voinut kuitenkaan kitkeä poiskaan.

Nykyisin ei enimmäkseen enää jaksa välittää muiden reaktioista sen enempää vaikka tuntuu ne silti ilmasta aina haistelevan..tässä armoitetussa juuri alkaneessa keski-iässä tajuaa sen että tajuaa muiden vaikuttaneen ja tajuaa sen että niin ei tarvitse oikeasti olla. Tajuaa sen että elämä on tässä ja sitä on myös takana ihan oikeasti. 

Silti itse ei todellakaan sovellu siihen miten tämä pitkä, pitkä elämänvaihe keski-ikäisenä on jotenkin sosiaalisesti normitettu negatiivisellä tavalla ja toisaalta ei sovellu myöskään johonkin ihanne kuvaan keski-ikäisestä. Näillä kuitenkin mennään. :) eikä se maailma kovin nopeasti näköjään muutu. Se saa vain pikkuriikkisen uusia kasvoja koko ajan.

 

Tulipahan sanottua tallaista tällä kertaa. :)  Nyt työhuoneelle..