Tajusin äskettäin että elämme jonkilaisessa pakko onnellisuuden paatoksessa. Pakko onnella perustellaan kaikkea sitä mitä pitäisi tehdä ja mille maailman pitäisi näyttää itse kunkin silmissä. Pakko onni on sitä että pitäisi kokea itsensä onnelliseksi huolimatta siitä mitä maailma on. Maailma näyttäytyy ikään kuin viihteenä ja ankean arjen vastapainona fantasioissa. Tässä maailmassa jossa kaikelle on olemassa vissiin se hintalappu ja jokin hyödyllisyys merkitys.

Itseasiassa se on se mikä estää näkemästä todellisuutta. Pakko ja pakollinen keski-ikäisen naisen onni tai itseensä tyytyväisyys. Onni itsestä ja onni kaikesta mitä se "itse" sisältää. Olen miettinyt asiaa paljon. Tavallaan. Enkä todellakaan osaa sanoa mitä kaikkea pakko onni on.

Sen tiedän, että pakko onni tulee jostain ulkoapäin ja jotenkin tiedostan sen olemassaolon ihan automaattisesti. Luulen että se johtuu tästä maailmasta jossa eletään. Se ei ole ainakaan minulle jotenkin sisäsyntyistä ja minussa olevaa. Pakko onnen vastakohta ei ole onnettomuus tai onnen puute vaan se on eräänlainen kysymysmerkki ja tietynlainen vapauden tunne.  Pakko onnellisuuden puute ei tee onnettomaksi, mutta en kyllä tiedä tarkasti sanottuna, että miksi se sitten tekee..joten lähden etsimään sitä...mitä se sitten lienee onkaan.  

Minusta pakko onnellisuus tavallaan harhauttaa etsimään onnea joka sijaitsee jossain jossain ..jossain sellaisessa paikassa jota ei edes ole olemassa. Se pistää ikäänkuin silmälaput silmille ja sokaisee mahdottomuudellaan. 

 

Miksi ihmeessä puhun edes moisesta asiasta? No se johtuu ihan siitä että olen keski-ikäinen nainen, koen itseni kokonaiseksi enkä pelkää enää maailmaa. Mutta en koe oman onneni koostuvan niistä palasista joita minulle tarjoillaan. Mutta koen että näen sen onnettomuuden mikä on synnyttänyt pakko onnen vaatimuksen ja sen ylipäätään että sitä tarjoillaan julkisesti kaikissa niiissä ympäristömme onnellisesti hymyilevissä naamoissa, joita on joka paikka pullollaan.  

 

Mitä minulle sitten tarjoillaan? No minulle tarjoillaan naista ja naisen kuvaa joka on satuhahmo. Keski- ikäinen, puumakin ja kaikella tavalla täydellisen tyytyväinen itseensä fyysisesti  ja jotenkin ulkopuolella vahvana ja voimakkaana. Ikuisen onnellinen ja ikuisen kestävä. Se on ikäänkuin tarjottimella ja liittyy pakko onnen todistamiseen. Yritin tavoittaa sitä viime vuonna töissäni. Tavoitinkin. Olin rehellinen. Mutta tajusin samalla, että se on onni joka tarjoilee itseään huoran lailla ja joka ei ole minussa vaan ympäristössäni. Nyt katsotaan todella miten käy. 

 

Mitä minä sitten olen?

 

Minä olen ihminen ja olen alussa uutta taiteellista prosessia. Kirjoitan jotta jäisi jokin jälki näistä hetkistä ennen varsinaisia teoksia.