Olipas onnekas sattuma että valitsin katsoa lähes peräkkäisinä päivinä kaksi dokumenttielokuvaa joiden voi nähdä käsittelevän samaa tematiikkaa eli miestä.Toinen oli elokuva menestyneestä miehestä Vesa-Matti Loirista ja toinen oli miesten vuoro . Miesten vuoro on hieman vanhempi dokumentti ja Loirista kertova on uudempaa tuotantoa.

Kummassakin elokuvassa on voimakas tunnelataus. Loiri elokuvassa se tuntuu olevan mukana luonnostaan ja taasen miesten vuoroon se tuntuisi olevan enemmän harkitun rakennettua draamaa tai no..ehkäpä tragiikkaakin. En voi välttyä ajattelemasta dokumenttileokuvan rehellisyyttä. Varsinkin kun sattumalta katsoin elokuvat lähes peräkkäisinä päivinä. Kellekkään ei ole lienee epäselvää se että dokumentissa ja dokumenttileokuvassa on ero, joka on nimenomaan se että dokumenttileokuva on enemmän ja tietoisemmin rakennettu keinoin jotka ovat tyypillisesti tuttuja nimenomaan elokuvasta. Voisi tiivistää että dokumenttileokuvan sanoma on tietoisemmin rakennettu jonkunlaiseksi ja dokumenttissa ollaan enemmän ikäänkuin sivustaseuraajia tai osattomina tarinan kulussa, joka sekään ei missään vaiheessa ole mitenkään selvää eikä välttämättä edes muodostu missään vaiheessa sellaiseksi katsojille saati sitten edes tekijöille. Loiri -elokuva(dokumentti)  oli siksi enemmän dokumenttaarisesti käsitelty kuin miesten vuoro-elokuva, joka edusti selkeästi dokumenttielokuvaa.

Oikein odotin että milloinka miesten vuorossa on edes jotain elämän keveyttä tai edes hetkellistä onnea..sitä ei kuitenkaan tullut vaan joulupukkikin kutistui porstuaan jätetyksi ja hyjätyksi hylkiöksi. Elokuvan henkilöiden kokoaikainen alastomuus oli myös huomattava tupla -alleviivaus tarinan sisällölle, joka olisi ehkäpä voinut jäädä vähän vähemmälle kaikkien karhujen ja kaljapullojen keskellä. Loiri-elokuvan parasta antia oli nimenomaan se aidolta vaikuttava tunnelataus ja sitä kautta rehellisyyden tunne. Minusta oli kiinnostavaa huomata itsessäni se että oikeastaan annoin ko. kuvalle anteeksi sen hieman pintaraapaisulta tuntuvan otteen Loirin elämästä tai urasta. Kuvaan olikin selkeästi yritetty tehdä sisällöllisiä  rajauksia. En usko että rajaus oli todellakaan minkään sortin vahinko vaan se oli kyllä mielestäni tarkoin suunniteltu viihdetaiteilijan ja taiteilijan välimaaston selvitys. Toisaalta Loirin ura on ollut varmastikkin mittava joten sisältöä on täytynyt lienee ihan siksikin rajata. Järki kuitenkin sanoo että fakta-asioita dokkarissa oli ehkäpä hieman liian vähän ja ne oli esitetty jokseenkin jopa sekavasti, vaikka se kyllä toisaalta toimi myös tehokeinona. Tehokeinona sille minkälaisen kuvan Loirista on vuosien varrella saanutkin julkisuudessa.Sikäli ei mitään uutta auringon alla. Kuitenkin se mitä Loiri itse sanoi puhuessaan henkimaailmasta ja omasta suhteestaan siihen osoitti selvästi sen että Loiri tietää olevansa "Loiri". Kaikki nuo ja edellä mainitun kaltaiset asiat toimivat ankkureina katsojan sydämeen.

Mutta tämän pidemmittä puheitta..minulle tuli jokatapauksessa tarve kirjoittaa näistä kahdesta dokumentista tai elokuvasta yhdessä. Se johtuu ihan siitä että olen huomannut viimeisten vuosien aikana että miesten ja miehen käsittely yleisellä tasolla tuntuu valitettavan usein toistavan kaavoja. Ikäänkuin niiden kaavojen alla (Suomessa) ,takana tai sivulla ei olisi juurikaan muuta ja ikäänkuin ei olisi mitään muuta mahdollisuutta kuin dramaattisen traaginen elämän kohtalo ja jos oikein alkaa kärjistämään tätä asiaa niin uhrimenttaliteetti elämän kuristuksessa.

Mies-uhri mentaliteetti jossain suhteessa tavalla tai toisella. Loirilla siinä että on "joka tapauksessa joutunut juoksemaan naisten perässä" ja muilla mies"uhreilla" miesten vuorossa muuten vain ja olosuhteiden pakosta. Erona näiden kahden "uhriuden" välilä lienee se että toinen on miesmenestyjä "uhri" ja toinen ns. tavallinen "miesuhri". En suinkaan tarkoita sitä että ei olisi olemassa ns. "mies uhriutta" kaikkien näiden kulttuurilliseten kategorioiden takia, mutta itseäni hieman ihmetyttää se, että tämä miesuhrius-asia tuntuu kuitenkin seuraavan ikään kuin jäljessä feministisiä alkuaskeleitä jossa naiset tunnuttiin näkevän lähes kokonaan elämän uhreina ja siten vastuu omasta tai toisten elämästä lähes ja melkein kokonaan lakaistiin maton alle.

Tämä on siksi jännittävää, että kuitenkin näemme jo mm. mainosmaailmassakin paljon aineistoa jossa käytetään (valitettavasti) hyödyksi ns. rooliodotusten vaihtelua miehillä ja naisilla eli ts. isi on kutonut moni metrisen kaulahuivin kun sillä on vihdoinkin aikaa sen ja sen tuotteen käyttämisen takia. Minusta tässä kohtaa on hyvin näkyvänä se harhautus joka on olemassa ns. todellisen elämän ja ei todellisen mainosfantsiaelämän välillä. Toisaalta ihmiset ovat jatkuvasti voimakkaan mielikuviin vetoavien  mainosten vaikutuspiirissä ja toisaalta nämä ns. todellisen elämän uhriasetelmat ja mentaliteetit muokkaavat ajatuksia. Luulenpa että se tasa-arvoon liittyvä harha siitä että olemme tasa-arvoisia sukupuolina johtuu pitkälle juuri mainosmaailman ja tämän ns. todellisen maailman uhrimenttaliteetin sekoittumisesta ihmisten mielissä. Kummallakin sukupuolella on paljon tahtomisen ja toivomisen varaa elämäänsä ohjaavien rajojen suhteen.

En suinkaan tarkoita tällä kirjoituksella sitä että elämä on hippiheijaa yhtä ilosanomaa mutta joskus keinot menevat tarkoituksen ylitse.

Jenkeistä tutuissa viihdeohjelmissa ja miksei usein myös dokumenteissäkin annetaan monesti ymmärtää että jokainen on oman onnensa seppä ja ihminen joka on kärsinyt tavalla tai toisella palkitaan kärismyksestään jollain materiaalisella ja hupsis heijaa kaikki on pyyhitty pois. Lähes aina on jokin selvä uhri ja syyllinen. Onneksi kummassakaan näistä dokumenteistä ei sorruttu siihen vaan enemmänkin kummassakin dokumenteista tuli sellainen kuva, että menestyjä selviää ja ei menestyjä ei myöskään selviä koskaan olemassa olevasta tilastaan mihinkään sen kummempaan vaan elämä jatkuu vain sellaisena kuin se on. Sehän nyt ei pidä paikkaansa kuitenkaan lähellekkään aina vaikka joskus pitääkin.

Onneksi kummassakaan, paikoittaisesta pilkistävistä yrityksestä huolimatta, ei etsitty myöskään suoraa syyllistä elämälle kuten vaikkapa äitisuhde tai epäonnistumiset naissuhteissa. MUTTA Tässä kohtaan ja näissä dokkareissa oli ilmeistä, että menestys on määritelty nimenomaan siten että se on joko kunniaa, mammonaakin tai muuta sen kaltaista ja se on juuri se joka tuo rauhaa sekä tasapainoa siitkin huolimatta että ei ole varsinaista rikkautta.  Siitä purnaan kovastikkin että miksei muka tavallisesta matti tai maija meikäläisestä voisi näyttää useammin ja selkeämmin sitä kuvaa missä se tavallinen matti ja maija on henkistynyt sekä uutta luomaan pyrkivä kaiken kokemansa jälkeen, kuten Loiri teki dokkarissaan. Olihan kuitenkin miesten vuoro elokuvassa ihan hyvät lähtökohdat kaikkine lämpimine ihmissuhdekuvauksineen siihenkin. Toisaalta linja oli se miksi se oli valittu. Itse en kuitenkaa erityisemmin lämmennyt ko. kerronnalle koska se on niin tavattoman tuttua.

Olisin toivonut että myös nämä mieskuvat muuttuisivat siten että voisimme katsoa mieskuvaa ilman uhri kärsimys asetelmaa. Samaa pätee naiskuvaan..mut nyt oli todellakin kyse siis ko. dokkareista jota käsittelivät miehiä ei naisia.

 

jk. On se vaan kumman pirullinen yhtälö tuo että naisuhri pitäisi olla ilman naisuhriuttaan ja miesuhri pitäisi olla ilman miesuhriuttaan..??juu ja pitäisi vielä olla niin että jotenkin on vaan se onnellinen ja elää..........juu tätä nyt vois taas jatkaa vaikka koko päivän joten jätetään tämä ajatuksen juoksu nyt vain ihan tähän..ja palaillaan joskus myöhemmin jostain kohtaa aivolohkoja asiaan jos toiseen.

 

 ps. No voihan perhonen..olihah siinä miesten vuorossa hetkittäistä onnea..se oli ihan alussa kun vanhempi mies vihtoi vastalla vaimoaan saunassa onnellisen näköisenä. Juu että miehen onni on riippuvainen naisesta..niinpä niin..kun taasen naisen tulisi pyrkiä olemaan onnellinen ilman miestä ja vain itsenään ???????????Outoa...että on eri tavoitteet.

 

Niin että pitäisi ja pitäisi ..olen kyllä ainakin itse jo pyrkinyt kauan sitten unohtamaan sen mitä pitäisi..