Viime aikaisia keskusteluja pään sisällä on ollut muutamiakin mutta nostan niistä nyt yhden esille täälä blogissani.

 

Se on oman työrauhan säilyttäminen. Mitä pitempään tätä taiteilijan työtä tekee sitä enemmän sitä huomaa että kaikki se mikä oli aikalailla selvääkin kymmenisen vuotta sitten kun valmistuin koulusta ei olekkaan ihan niin selvää kuin voisi sen ajatella olevan ja syynä siihen on tietynlainen realiteettien havaitseminen tässä meidän ns- taidemaailmassa. Nuorempana sitä halusi panostaa kaikkeen ja kaikki tuntui enemmän ja vähemmän tärkeälle.

Tärkeimmäksi on kuitenkin noussut kaikkien näiden vuosien jälkeen oman työrauhan suojeleminen ja säilyttäminen. Se miksi haluan puhua siitä johtuu siitä että työrauha tuntuu olevan jatkuvasti jos jonkilaisessa vaarassa. Velvollisuuksia ja ns. "tilaisuuksia" ns. tehdä taiteen eteen on mielin määrin..mutta jos valitset sen tien valitset samalla tien jossa oman työskentelysi määrä hupenee ja tavallaan kaikki se työ mitä teet: teet sen käytännössä toisille siis rehellisesti sanottuna kultakruunulla kimallettu sanonta siitä että "taiteen ja kulttuurin eteen on tehtävä töitä" on minusta tätä nykyä käynyt jopa vanhanaikaiseksi..sillä maailmassa jossa ihmiset mittaavat asioita hyödyn kannalta katsottuna ns. vapaa ja vapaaehtoinen  työ määrittyy hyödyn kautta. Hyötyjä ei suinkaan ole se joka tekee vapaaehtoista työtä vaan hyötyjä on konkreettisesti joku toinen. Milloin mikäkin.

Vapaan työn tekijä joutuu pahimillaan hyväksikäytetyksi. Asiassahan "ei periaatteessa olisi ongelmaa", jos tekijä todella haluaa panostaa aikaansa ja voimavarojaan jonkin asian hyväksi. Ongelma muodostuu siitä kun ja jos tämä vapaa työ alkaa määrittää jonkin jopa kokonaisen kentän perustuksia. Maailmamme on ihan yhtä hektinen kaikille.. myös niille jotka tekevät ja yrittävät tehdä asioita vapaana työnä.

Taide ja taiteen areenat perustuvat monesti tälle ns. vapaalle työlle. Sillä monet galleriat ja esim. näyttelyt pyörivät lähes pelkästään tämän ns. vapaan työn voimilla. Siinäkään ei sinällään "ole ongelmaa" PAITSI että koska maailmassa valitettavan usein arvotetaan yleisellä tasolla asioita hyödyn mittarilla (lähes poikkeuksetta tämä hyöty on materiaalinen) niin kaikki sellainen joka on jo olemmukseltaan ns. vapaata ja vapaaehtoista ei enää sovikkaan tähän kuvioon helposti. Vapaasta ja vapaaehtoisuudesta voi muodostua taakka jossa sen tekijää halutaan velvoittaa sitä tekemään, jopa niin että  erilaisilla sosiaalisilla sanktioilla pyritään ajamaan tätä asiaa. Vapaa ja vapaaehtoinen rinnastetaan valitettavan usein uhrautumiseen ja uhri on SE oletettu häviäjä. Se on sitä oletusasemaltaan ja se olettama häiritsee sekä määrittelee sitä tapaa jolla tätä, milloin mitäkin, asiaa lähestytään. Tässä asiassa on tietenkin muitakin puolia, mutta keskityn nyt tähän puoleen. 

 

Uhrin ja uhrautumisen voi kääntää tietenkin marttyyriydeksi joka taas voi peräti antaa jotain tekijälleen. Taiteessa on perinne joka sanoo että joidenkin on tehtävä tätä ns. vapaata työtä jotta TAIDE ja kulttuuri siitä edistyisivät. Tuntuu vain olevan välillä niin että ne hyötyvät ketkä osaavat olla röyhkeimmin tekemättä tätä ns. vapaata työtä  ja ahnaimmin käsi ojossa sen vapaan työn hedelmille. Siksi lienee tämä ns. kulttuuriyrittäjyyden buumikin on nyt ollut niin kovasti pinnalla..monellakin tasolla.  Se lienee myös siksi niin että aina on käyty keskustelua siitä että miten taide kuuluu mailmaan ja kuuluuko ja onko se jotenkin marginaalissa eli syrjässä vain jotenkin "katsomassa ja tarkkailemassa" yhteiskuntaa. Kaikille tämä on lienee tuttua myöskin se että näinhän ei ole. Siksipä siitä on kehittynyt ajatus siitä, että taide lienee halutaan nykyisin jotenkin aktiivisesti osallistaa yhteiskuntaan osana ja toimijana.

Tässä nyt vain on se ongelma että koska taidealalla tehdään hyvin paljon työtä joka on tätä ns. vapaata ja vapaaehtoista niin syntyy väistämättä törmäys jossa tämän vapaan ja vapaaehtoisen työn olettamana oleva kärjistys eli uhri tai marttyyriasetelma on se joka voi alkaa määrittää tätä osallistamista. 

 

On myös  niin että hyötyajatteluun liittyy tiiviisti myös voimakas kaupallisuus ja sitä kautta kiire sekä viihde...nekin vielä voimakkaasti toisiaan ns. täydentävinä pareina. Vähän ninkuin paitana ja peppuna. Toinen ei pärjää ilman toistaan. Ne ikäänkuin ruokkivat toinen toisiaan.

 

Miten taide sitten todellisuudessa soveltuu tähän kuvioon? Taide itsessään, omana itsenään, voi saada saa kummallisia(kin) sanotaan kuitenkin että uusia, (jotta pysytään trendikkäästi tässä positiivisuuden ryydittämässä maailmassa,) piirteitä tämän kaltisessa osallistamis prosessissa.

 

Se on yhtäaikaa sekä hyvä että paha asia.

 

Mitä nyt sitten yritän sanoa tällä kirjoituksellani?

 

Yritän sanoa sen että se maailma joka on kiireinen ja hektinen ei ole omiaan avaamaan tietä luovuuden ytimeen, ihmisen itsensä sisälle ja sitä kautta ulos kohti toisia. Näin se on myös sen taiteilijan sisällä.  Loppujenlopuksi kaikki tuo taiteen osallistaminen maailmaan ja erityisesti politiikkaan jota harjoitetaan voi hajoittaa sitä aistillisuuden maailmaa mitä taide voi tarjoita. Olen huolissani siitä.

 

Ja lopuksi sanon että PERKELE isolla isolla P:llä.

 

Kaikkein tärkeintä on säilyttää työrauha, jotta oma intohimo tähän säilyy.. sillä JUURI se on se mikä näkyy siinä jäljessä...

joten loppujen lopuksi  mietinkin että

" mitenkähän se viiva nyt oikein vaikuttikaan siihen ja siihen ja toisaalta oikeestaan jos se nyt on silleen niin sitten se on silleen että se luo siihen sellasen vaikutelman..mut kun se tuli ihan tuolta takaraviosta..ja siinä kyllä taitaa selvästi tuntua se hemputin raivo..no en pysty nyt kyllä valehtelemaan..ei voi mitään...siksi lisäsin sen siihen..jne ja jne...mut miten tää kaikki on suhteessa siihen maailmaan jossa eletään..jne.." 

Mitä sitä kukakin mietii päässään kun tekee töitään.. joten haluan toivottaa työrauhaa kaikille taiteilijolle.

Siitä pitää pitää kiinni. Kaikki muu on loppujen lopuksi ihan turhaa.