5. Lopuksi

 

Voisi olettaa, että koska maalauksella on pitkät perinteet myös ilman kaupalli­suutta tai sen kuormaa, niin pitkä ajallinen matka historiassa olisi tulkintaproses­sissa mukana siltä osin. Se voisi olla juuri asia joka erottaisi maalauksen tul­kinnan esim. median ja mainonnan kuvien tulkinnasta. Toivoisi, että vanha väli­ne antaisi mahdollisuuksia tulkinnalle, juuri siksi. Taide sinällään ei ole diskurssi eikä se ole myöskään psykoanalyysia tai kaupallisuutta parhaimmillaan. Olen puhunut koko kirjallisen osuuteni ajan tavalla tai toisella diskursseista: rakenne­tuista totuuksista jotka limittyvät toistensa päälle. Ne on alunperin suunniteltu käytännön elämän organisointia varten, mutta samalla ne organisoivat ajatusmaailmaa. Nyt aion ne kuitenkin hylätä.

 

Yhteiskuntamme on rakennettu kaupallisten diskurssien toteuttamiselle. Tämä pakottaa ihmisiä toimimaan rahan ehdoilla. Voi nähdä niin, että juuri diskursiivi­suutensa takia historia aina ja väistämättä tavalla tai toisella toistaan itseään myös ihmisessä ja että esim. ihmiselämän traumat toistuvat sukupolvesta toi­seen aina ja väistämättä jossain muodossa sisältäen sekä kaupallisuuden että muiden diskurssien traumat. Allekirjoitan sen monessakin mielessä, mutta en kykene allekirjoittamaan toivotonta asennetta elämään. Biologiaa tarvitsen jää­däkseni eloon ja kulttuuri on se missä elän. Kulttuurin voi kuitenkin tarvittaessa muuttaa, koska se on ihmisen itsensä valitsema ( Lèvi- Strauss 1952, 1971). Voimme jopa puhua kaupallisuuden ja psykoanalyysin kulttuurista kun tarkaste­lemme omaa aikaamme. Psykoanalyysi kyllä auttaa ihmistä ymmärtämään ”it­seäänkin”, mutta sitä kautta myös jokaisen ihmisen yksilön -vastuu ymmärtää it­seään ja sitä kautta maailmaa nousee arvoon arvaamattomaan. Se voi asettaa yhdelle ihmiselle liian suuria vaatimuksia. Tämän voi nähdä diskurssina joka al­kaa ja päättyy selvin tuloksin ja päämäärin em. diskurssien valossa. Teorioiden rakenteet voivat luoda myös eräänlaista henkistä toivottomuutta ja illuusion sii­tä, että maailma loppuu juuri nyt tai ainakin vähän ajan päästä (Baudrillard 1992). Baurdrillardin sanoin: ”Se siksi, että asiat toistuvat kerta toisensa jäl­keen”. Aivan kuin loppu olisi jo lähellä kun asiat toistuvat aina uudelleen ja uu­delleen. Jostain on päästävä ulos ja irralleen.

 

Emme ole taiteilijoina irti maailmasta vaan osa sitä ja siten emme ole voineet välttää, että elämme kaupallisessa maailmassa ja kaupallisen maailman kuvat kommunikoivat kanssamme informatiivisesti hyvässä mielessä mutta manipula­tiivisesti pahassa mielessä. Joka tapauksessa elämme yhä enemmän ja enem­män kommunikaatiossa kaikkialla sekä kaikkien kanssa (Baudrillard 1987). Kaupallinen maailma on kaikkialla länsimaissa vallitsevana. Taiteen voi nähdä sen vastavoimana. Voisi ajatella, että sen takia ihmiset ja hyvinvointiin liittyvät yhteiskunnan toimijat ovat alkaneet hakemaan voimakkaasti kontaktia taiteili­jaan ja taiteeseen. Se voi kertoa sen, että taide myös ymmärretään alitajuisen kollektiivisesti toiveena jostain paremmasta. Taide ei kuitenkaan voi pelastaa maailmaa yksinään se tarvitsee myös sitä, että sitä rakastetaan ja kunnioitetaan ilman pyrkimystä käyttää sitä hyväksi. Taide ei voi pelastaa maailmaa eikä se voi tehdä sitä ollenkaan ilman rakkautta ja tilaa. Jos sitä rakastetaan sen myönteinen valta ja voima ihmisessä pääsevät parhaimmillaan esille. Tieto voi olla vallanväline ja sen voi katsoa olevan rasismin eräs muoto, jolla tiedon hal­litsija hallitsee tietämätöntä (Bourdieu: 221- 224). Myös tiedon, diskurssit ja jopa tieteellisitämisen voi nähdä näin.

 

Klassinen taide on perustunut yksiselitteisesti silmän kykyyn nähdä sekä näkö­havainnon kautta tavoitettuun esteettiseen elämykseen. Näkeminen ymmärret­tiin itsenäiseksi ja muista tekijöistä riippumattomaksi. Kuvia pidettiin itsestään selvästi luonnollisina merkkeinä, sanoja taas sopimuksenvaraisina. Kuitenkin se mitä ja miten näemme, määrittyy tietomme ja uskomustemme kautta. Kuvien havaitseminen on kulttuurillisten sopimusten ja konventioiden määritelmää, toi­sin sanoen sosiaalinen tapahtuma. Ajatus kuvasta kielenä rikkoi käsityksen myös luonnollisesta kuvan havaitsemisesta. Voidaan jopa väittää, että puhdas näkemisen kokemus, jota mielikuvitus tai mikään tarkoitus tai halu ei ole ”tur­mellut” on sokea katse. ”Viaton silmä on sokea” eli se ei kykene näkemään merkityksiä näkemässään (Sakari 2004:12-13.) Tällä tavalla taiteen katsominen tai kokeminen muuttuu henkilökohtaiseksi sillä jokaisella on erilainen tausta omille prosesseilleen. Voisi ajatella, että temperamenttipiirteemme eli ”itse” ovat yksittäisen ihmisen ”viaton katse”. Silloin tämä katse ei suinkaan ole sokea vaan se on sidottu biologisiin piirteisiinsä jotka ilmenevät myös katsottaessa jotain ja se näkee siksi merkityksiä näkemässään koska ”viaton katse” on jo valmiiksi jo­tain.

 

Voisi ajatella, että useiden ihmisten ”viattomasta katseesta” syntyy tulkintojen moniselitteinen viidakko, josta voi olla havaittavissa ajan kuluessa myös ajan­henki, jota emme välttämättä näe kovin selkeästi juuri nyt. ”Viattoman katseen” voi tulkita myös olevan lapsen katse tai sellaiseksi pyrkivän katse. Taideteoksen tulkinnassa ja kohtaamisessa tällä ”viattomalla katseella” on merkitystä. Koen, että taiteilijan työssä on tärkeää olla herkkänä sekä havainnoida ja haarukoida monella tasolla tätä ajanhenkeä ”viattomalla silmällä” tulevaisuuteenkin tähyil­len.

 

”Viaton katse” voi olla myös kokematon tai sellaiseksi pyrkivä katse. ”Viattomas­sa” -katseessa on olemassa mielestäni parhaimmillaan avoimuus aistillisuudelle jonka todellisuuden ”ei viaton katse” voi löytää kun ei aseta etukäteen tietoisesti määreitä näkemälleen vaan keskittyy siihen mitä on olla teoksen kanssa läsnä. ”Viattoman katseen” ja ”ei viattoman” katseen välimaastossa voi siis liikkua myös tietoisella tasolla riippuen teoksen kohtaajasta sekä kohtaajan tajunnasta. ”Viattoman katseella” voisi olla jopa valtaa subjekti tasolla sillä se saattaa pyrkiä löytämään omia tulkintojaan katsomalleen alitajuntaan tähyilemällä.

 

Voidaan perustellusti väittää, että ihmisten hävittäminen alkaa mikrobien hävit­tämisestä. Ihminen mielentiloineen, intohimoineen, tunteineen ja sukupuolineen sekä eritteineen on ainoastaan saastainen ja irrationaalinen läpinäkyvyyden maailman tahriva pikkuvirus. Kun kaikki on puhdistettu kaikista virusprosesseis­ta, sosiaalisista tartunnoista ja bakteeritartunnoista on päästy eroon, tappavan puhtaaseen ja kehittyneeseen maailmaan jää jäljelle vain surun virus (Baudril­lard 1987.) Diskurssien voisi ajatella pyrkivän jopa tähän Baudrillardin tarkoitta­maan asiaan, sillä niihin on kirjoitettu sisään kaiken selittäminen ja sillä tavalla jopa kaiken hävittäminen kokemuksellisena tai aistillisena prosessina. Surun vi­rus on tarttunut juuri siksi minuun.

 

Psykoanalyysin ja kaupallisuuden diskurssit täytyy erottaa toisistaan niiden pyr­kimysten takia. Sillä psykoanalyysin diskurssi pyrkii mielestäni hyvään joka koi­tuu hyväksi myös ihmisen ympäristölle, vaikka siinä onkin tietyssä mielessä jopa kärjistetysti sanottuna myös ajatuksena kulttuurin hyväksyminen sellaisena kuin se on, jos ”itsen” tulkitsee niin että kulttuuri rakentaa sen ja juuri se pitäisi hyväksyä ”itseksi”. Psykoanalyysi ei kuitenkaan mielestäni tarkoita tätä, vaikka tähänkin asiaan on saattanut sotkeutua yleisellä tasolla myös tämäkin elementti juuri siksi että psykoanalyysi alkaa olemaan hyvin yleistyneessä ja monimuotoi­sessa käytössä. Ihminen joka on ”itsen” kanssa tasapainossa pyrkii hyvään kai­kella tasolla, koska ymmärtää hyvän laajemmin kuin vain itseensä kohdistuvana narsistisena hyötynä. Kaupallinen diskurssi sitä vastoin ei pyri, hyvistä puheis­taan huolimatta, säilyttämään ympäröivää maailmaa, vaan sen hyvä on helposti narsistista. Ihmisten, jotka elävät vaikeimmin juurtuneissa kulttuureissa kuin meidän omamme, on vähemmän vaikeaa ymmärtää, että on välttämätöntä luo­pua utilitaristisesta tietoisen suunnittelun asenteesta jotta persoonallisuuden si­säinen kasvu saisi tilaa (Jung 1964: 163). Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajattelu tai omat muut diskursivisetkin ajatusrakennelmat täytyy kokonaan unoh­taa. Se on mahdotonta. ”Viaton katse” voi antaa lähinnä toivon. ”Viaton” katse voi olla positiivisella tavalla auki merkityksettömyydelle.

 

Omat teokseni kuitenkin asettuvat enemmän oivalluksen ja intuition kenttään. Ne ovat kuvia ilman sitovia diskursseja. Mieluummin unohtaisin sanat ja alkai­sin rakentamaan maailmaa kuvien kautta, koska kuva ja sen tulkinta on väylä tuntemattomaan ja ei sanalliseenkin aistimuksellisuuteen. Negatiivinen aikam­me merkityksettömyys voi tulla positiiviseksi merkityksettömyydeksi, jos ajatte­lee että merkityksellisyys seuraa tavalla tai toisella diskursseja ja tietoa. Mer­kityksettömyys ajassamme sinällään ei välttämättä ole negatiivista. Olemme vain tottuneet siihen että kaikella pitää olla merkitystä tiedollisella tavalla. Jos ymmärrämme merkityksen siten niin siitä merkityksestä voi myös pyrkiä pois. Siten merkityksettömyys sinällään voi tuoda positiivisessa mielessään myös toi­von ihmiselle tullessaan sillä se ei sido tulevaisuutta menneisyyteen diskursiivi­sesti. Historia sinällään voi myös toimittaa roskapönttö asemaa (Baudrillard 1992). Ja sen voi myös jättää sellaiseksi mielikuvissa. Jätteet joita diskurssit voidaan nähdä tuottavan voidaan niiden ollessa orgaanisia heittää ne myös kompostoriin ja ehkäpä jonain päivänä kun aikaa on kulunut riittävästi niistä saadaan maanparannusainetta ja niistä voidaan alkaa luoda ihan uusia diskurs­seja, jos se on tarpeellista.

 

Taideteokset saavat merkityksen ja mielen ruumiillisen kokemisen kautta, jota on usein vaikea älyllistää tai pukea sanoiksi. Analysoimme ja ymmärrämme teoksia niiden tuottamien aistimusten kautta (Sakari 2004:14). Tämä vaikeus kohdata taideteoksen aistimuksia on juuri se joka on kaikkein kiinnostavinta it­selleni kun kohtaan taideteoksen. Se vaikeus sinällään haastaa kokemaan, nä­kemään ja ymmärtämään.

 

Vaikka taide pyrkiikin tekemään yhteistyötä tieteenkin kanssa niin silti taiteen voisi katsoa olevan enemmän kaikkien yhteistä kuin tieteen, myös niiden jotka eivät hallitse teorioita. Taide voidaan nähdä myös ”ei omaisuutena” ja ”ei väli­neenä” . Se voidaan nähdä henkisenä pääomana ja reittinä ihmisen sielullisiin retkiin. Aistimus voi avata portteja uusiin tapoihin nähdä koko kuva tai jopa maailma. Tällä tavalla ajateltuna ensisijainen diskurssiin perustuva näkeminen ei välttämättä ole edes kovin hedelmällinen tapa nähdä taidetta. Elämme to­dentotta kuvien täyttämässä maailmassa ja elämme todentotta diskurssien täyt­tämässä maailmassa. Kaikilla niillä voi olla valtaa. Taiteessa tehdään kokoajan arvovalintoja erilaisten ajattelumallien ja kuvien kautta, niitä myös punnitaan ja harkitaan toistuvasti myös taiteen kautta. Se tuo taiteelle valtaa, jos ajattelee niin että taideteos vaikuttaa aistimuksensa kautta kokijaansa.

 

Pidän tärkeämpänä kohtaamisenmuotona aistimuksellisuutta kun kohtaan teok­sen ensikertaa sillä aistimuksen voi nähdä siten, että siinä sekoittuvat yhtä ai­kaa kommunikaatio subjektien ja ”itsejen” kesken ekspressiona sekä tulkinnas­sa, tekemisessä että kohtaamisessa psyykkisessä mielessä, mutta siinä koh­taavat myös fyysiset aistimukset esim. lämpötilasta värin kautta. Silti fyysinen­kään kokemus ei ole samanlainen jokaiselle. Aistimuksellisuus ja ”itsen”-käsit­teen kokemisen subjektina voi olla juuri se valta joka erottaa taidekuvan vallan mainoskuvan vallasta. Taidekuvan valtaa voi edistää sillä, että erottelee mainos­kuvan tulkinnan taidekuvan tulkinnasta tietoisesti.

Asettuvatko omat aineelliset taideteokseni lopulta sanojen tuolle puolen? Ovat­ko ne enemmän oivalluksen ja intuition kenttää. Eikä provokaatiolla ja suoralla väitteellä ole siksi edes kunnollista sijaa niiden tulkitsemisessa? On ja ei ole. Erotan kuitenkin toisistaan sanat ja kuvat. Niiden valta on erilaista. Maailman voi nähdä mielteenä joka sisältävät monia eri mielteitä (Shopenhauer 1991). Maailman voi nähdä myös subjektien mielteiden kohtaamispaikkana sekä niiden erilaisina kontakteina toisiinsa. Aistimukset voivat olla hyvinkin niitä joiden kaut­ta osa kohtaamisista tapahtuu. Taideteos jatkaa elämäänsä myös ilman teki­jäänsä. Tekijä on kuitenkin osa keskustelua ja aloittaa keskustelun tekemällä taideteoksensa, vaikka ei välttämättä aina siihen osallistukkaan teoksen tekemi­sen jälkeen muulla tavoin. Taideteoksen kohtaaja voi olla yhtä aikaa sekä taide­teoksen objekti ja tulkitsijana subjekti. Visuaalisuus sekä tapa katsoa on oman kulttuurin luoma käsitys yleisellä tasolla kaikkialla maailmassa. Silti on olemassa monia subjektiivisia käsitystapoja jotka ovat ihan yhtä oikeita kuin tämä yleinenkin käsitys sillä taideteoksen kohtaaminen voi olla ”itsen” ekspressio suhteessa toisen ekspressioon.

Tämän tiedostaminen on erittäin tärkeää ja sitä kautta on myös helpompi ymmärtää taiteen erilaisia tulkintatapoja, vaikka ne olisivatkin hyvinkin kaukana siitä miten itse näkee maailman tai taideteoksen.