4. IHMINEN MAALAUKSESSA


 

4.1 Mainonnan ja taiteen välisiä yhteyksiä ja eroja sukupuolen esittämisen näkökulmasta.


 


 

Kuvaan maalauksissani usein ihmistä siksi, että ihmisen kuva on kirjaimellisesti ihmisen kuva ja esittää sitä tavalla tai toisella. Teoksenihan voisivat olla vaikkapa abstraktejakin. Ottamalla mukaan ihmishahmoja luon teoksilleni mahdollisuuden olla osallisina ihmisen henkilökohtaisissa kertomuksissa ja jopa erilaisissa diskursiivisissa rakennelmissa joita ihminen on luonut. Tapani tehdä taidetta on kontaktipinnan hakemista ihmisyyden ja sen eri puolien kanssa. Maalausprosesseissani on tärkeää taiteilijana se että katson taiteen tekemistä yhtenäisenä prosessina joka sisältää toisilleen myös vastakkaisten puolien käsittelyn. Se jopa suorastaan vaatii sitä ajattelumaailmani takia. Olen hakenut tähän asti tekemiselläni sisällöllisesti vastakohtaisuuksia. Siksi teoksissani on usein näitä elementtejä. Näen maailman olevan täynnä ristiriitoja jotka ovat olemassa yhtä aikaa ihmisten elämässä. Minua kiehtovat juuri ko. ristiriidat ”hankaluutensa” vuoksi. Ajattelen että näistä aineksista voi syntyä yhtenäinen harmonia ymmärryksen kautta kohtaamalla näitä ”hankaluuksia”. Ristiriita ei tee asioista, taideteoksen muodosta tai sisällöistä vaikeita ainoastaan se että miten tämä ristiriitaisuus otetaan vastaan tai käsitellään voi aiheuttaa teokseni kohtaajalle jopa ärsyyntymistä tai hämmennystä. Töideni sijoittaminen johonkin päänsisäiseen lokeroon voi olla jopa vaikeaa. Nämä ”hankaluudet” voivat aiheuttaa myös ihan päinvastaisia reaktiota eri ihmisillä. Siihen en pysty enkä edes halua vaikuttaa. Pidän tärkeänä myös sitä että katsoja voi löytää näkemästään väljempiä merkityksiä kuin täysin esittävän kuvan voi ajatella tarjoavan.


 

Taideteos katseen kohteena on monitulkintainen ja monisyinen ajatuskehikoi­den rakennelma, jonka jokainen katsoja muodostaa itsessään ja itselleen suh­teessa omaan ajatusmaailmaansa nähden. Se rakentuu ihmisen oman sisätilan ja ulkoisen tilan vaikutteiden vyyhtenä ja sitä kautta subjektiivisena kokemukse­na. Se voidaan asettaa myös erilaisiin diskursiivisiin ajatusrakennelmiin, jotka usein kuvaavat aikansa tapoja ajatella. Näkeminen ei siis perustu pelkästään taideteoksen tekniseen ja puhtaaseen muodon tulkintaan ekspressiossa vaikka sillä on erityismerkitystä siihen miten kuva nähdään. Feminismi taiteen tulkinta­kehikkona voidaan nähdä ajatusrakennelmana, joka pyrkii edistämään ihmisten välistä tasa-arvoa taiteenkeinoin. Kuitenkin kaikissa rakennelmissa joissa pyri­tään kokoamaan jokin ajattelumalli on vaarana myös valtaan liittyvät ongel­mansa ja siksi ei ole yksinkertaista asettaa taiteilijana itseään johonkin ajatuskehikkoon pelkästään, sillä niiden valta rakenteena voi sulkea tekemisen vapautta sekä tulkintaa. Siksi yritän välttää ottamasta mitään tiedollista tietoa itsestään selvyytenä. Vallan voisi nähdä aina tietynlaisena vuorovaikutuksena sillä valtaa ei ole ellei ole ketään ketä pitää vallassa. Vallanpitäjän voisi ajatella olevan subjekti ja se tai mihin valta kohdistuu voisi nähdä olevan vallan objekti. Postfeminismi haluaa nähdä kuvat vallassa. Toisin sanoen postfeminismin voisi ajatella näkevän kuvat subjekteina.


 

Vapauteen liittyy myös vastuu, jotta vapaus (ja valtakin) pystyisi tuottamaan ko­kijalleen tyydytystä syvässä henkisessä mielessä. En usko että valtaapitäväkään voi pitemmällä tähtäimellä tuntea aitoa tyytyväisyyttä elämään jos valta perustuu jonkin asian hallitsemiseen tai kahlitsemiseen ja jopa särkemiseen. Jotain on silloin ollut pakko sulkea pois. Tämä on nimenomaan se rajoite joka sisältyy ”yhden” asian tavoitteluun siihen että ihmisen aika on rajallinen. Maailmassamme hallitsee helposti ajatus siitä että tavoiteltavaa on raha, maine ja vähintään kunnia. Kaikki on rakennettu sitä tavoitetta silmällä pitäen ja lähes aina ajatellaan kaikkien myös tavoittelevan näitä asioita elämässä. Kysymys kuuluukin mikä on alkuperäistä ja mistä sen voi tietää? Oikeastaan kaikki se mitä teen taiteilijana pyrkii etsimään niitä kohtia missä nämä alkuperäisyyden kysymykset esiintyvät elämässä. Maailmassa voisi pyrkiä välttämään rahan, maineen tai kunnian tavoittelua sillä nämä asiat aiheuttavat myös kilpailua ja se saattaa olla ristiriidassa monienkin ihmisten sisäisen maailman kanssa.


 

On pohdittu sen alkuperää, että mikä on alkuperäistä naiseutta, että ovatko feminiiniset ominaisuudet ns. itsensä poissulkevia eli jotkut ovat sitä mieltä, että näin on ja jotkut ovat sitä mieltä, että näin ei ole (Butler 1990). Oma kokemukseni on, että jos käytän puhtaasti feminiinisiksi laskettavia puoliani ne todellakin antavat toisille tilaa. En koe sitä kuitenkaan huonona asian, jos se ei pääse hallitsemaan, sillä koen, että se on aitoa empatiaa toisia ihmisiä kohtaan. Sitä paitsi olen myös nainen joka ihan varmasti osaa pitää puolensa tarvittaessa. Täydellisen tasa-arvon saavuttaminen voi vaatii kohtaamaan tabuja yhteiskunnassa ja ne liittyvät usein myös olennaisesti valtaan.


 

Kaupallisuuden voi nähdä yhtenä aikamme rakennelmana, jolla on valtaa myös kuvien tulkintaan ja siihen vuorovaikutukseen jota kuvat käyvät ihmisen kanssa. Ihmisillä on luonnostaan taipumus vuorovaikutteisuuteen.

 

Ihmisten omat ominaisuudet määrittelevät sitä, kuinka hyvin kommunikointi on tasapainossa yksilöiden välillä. Sillä joitakuita on helpompi ymmärtää kuin toisia ja jotkut taas ymmärrämme ihan väärin . Tätä oikeaa ja väärää ei ole varsinai­sesti olemassa on vain ihmisiä jotka ovat erilaisia ja toiset ihmiset tarvitsevat enemmän syventymistä, jotta heitä kykenisi ymmärtämään vuorovaikutustilan­teissa (Dunderfelt 2001.) Myös taiteen ja sen kohtaamisen voi nähdä kommuni­kaatio- ja vuorovaikutustapahtumana. Taidekuvan tarkoituksena ei ole välttä­mättä tulla ymmärretyksi heti ja tietynlaisena. Tämä tekeekin taidekuvasta ja tässä tapauksessa maalauksesta toisenlaisen tulkinnan kohteen kuin mainosku­vastosta. Sillä mainoskuvasto on aina tuottajansa mielikuvien tai niiden luomis­pyrkimysten objekti.

 

Kuvat voi nähdä vallassa, koska elämme maailmassa joka on kuvien täyttämä ja ihminen kommunikoi siksi suoraan tai epäsuoraan kuvien kanssa päivittäin. Usein tämän kommunikaation kohteena on tietoisesti tai tiedostamatta juuri mai­noskuvasto. Mainoskuvastot toistavat helposti sekä tietoisen manipulatiivisesti jo olemassa olevia kulttuurin rakenteita koska niiden tarkoituksena on tulla yksi­selitteisesti, helposti, välittömästi ja nopeasti ymmärretyiksi. Ennen kaikkea nii­den tarkoitus on tuottaa aineellista hyötyä sen kuvaston tuottajalle. Mainosku­vasto on selkeä väline, josta sen tuottaja on yleensä jopa riippuvainen, koska ei saa muuten riittävän tehokkaasti viestittyä sanomaansa kohderyhmälleen mak­simoidakseen tulostaan, joka on usein rahallista. Silti kuitenkin mainoskuvaston voi ajatella olevan jonkinlainen teos, vaikka sen tarkoitus on selkeän toinen kuin taideteoksella.

 

Katsoessamme teoksia heijastelemme niihin merkityksiä meihin kulttuurillisesti rakentuneen esitietoisen ”lukuohjeen” välityksellä. Havaintoja tehdessämme emme kuljeta kuvaan vain tietoisia merkityksiä. Havaintojärjestelmämme etsii merkityksiä kuvasta tahattomasti tulkintatarpeidemme ohjaamina. Myös spon­taani havainto perustuu tällaiseen osittain tiedostamattomaan merkityksenan­toon. Voidaan jopa sanoa, että katsoja pikemminkin luo kuin näkee visuaalisen maailmansa (Sakari 2004:22.) Juuri tähän mainoskuvaston on tarkoitus vaikut­taa, mutta siten että se hyödynnetään taloudellisten pyrkimysten saavuttamisek­si ja sen saavuttamiseksi jopa luodaan tarpeita, joihin kuvien ajatellaan vaikutta­van. Mainoskuvastolla on selkeä tarkoitus kilpailla kuvana toisen kuvan kanssa, jotta joku tietty ostamiseen ja ansaitsemiseen liittyvä tavoite saavutettaisiin. Mainoskuvaston tarkoitus on yleinen vaikuttavuus helpolla tavalla ja siksi se on usein jopa viihdettä. Se on myös helposti ajanvietettä sekä myös visuaalisuutta ilman filosofista tai kriittistä pohdintaa. Mainoskuvaston tarkoitus ei ole täydentää, ymmärtää tai esittää ”itseä”. Sen tarkoitus on luoda imagoja ja mielikuvia joita ihmisten toivotaan tavoittelevan narsistisesti itselleen. Sen yleisenä tai ensisijaisena tarkoituksena ei ole esittää varsinaista kritiikkiä vaikka esim. ympäristö järjestöt käyttävätkin mainontaa kriittisten ajatusten esille tuomiseksi. Mainonnan voi tiivistää sanomalla sen olevan jonkin asteista informaatiota ja viihdettä jonka tarkoitus on manipuloida ja vaikuttaa kokijaansa mielikuviin sekä intentioihin tahallisesti. Se on selkeä väline saavuttaa jotain. Katseen kohteena mainoskuvastoon saattavat silti osittain päteä samat kriteerit kuin taidekuvastoonkin, vaikka niillä on selkeät eroavaisuutensa toisiinsa nähden tarkoituksensa takia. Tai ainakin näin on perinteisesti ajateltu.

 

Jos taide on vain viihdettä, ajanvietettä tai koristelua, sen ei tarvitse olla riippu­matonta. Taiteen tärkein tehtävä on kuitenkin filosofista, poliittista ja yhteiskun­takriittistä pohdintaa. Tämä ei tarkoita että taide olisi filosofian tai politiikan ala­laji tai varsinkaan niiden tekemisen väline (Mäki 2005:69 – 71.) Taiteen tär­keimpiä tehtäviä ja tarkoituksia on pyrkiä riippumattomuuteen sekä merkityk­sellisyyteen sisältöjensä kautta. Sen ei ole tarkoitus tuottaa ensisijaisesti mate­riaalista tai manipulatiivistä hyötyä kenellekään. Näen lisäksi taiteen tarkoituk­sen pitkälle tietynlaisena yhteiskunnan ja kulttuurin mittarina sekä anturina toi­mimisena, joka mittailee sekä tunnustelee maailmaa ja havaitsee sieltä ärsyk­keitä jotka voivat olla suoria, ilmassa olevia ajatuksia, heikkoja aavistuksia tule­vaisuudesta tai jopa tabuja. Taide pyrkii tuomaan näitä esille tavalla tai toisella ja siksi taiteen vaikuttaminen on helposti toisenlaista kuin vaikkapa suoran poliittinen vaikuttaminen, joka keskittyy helposti jo olemassa olevaan konkretiaan.

 

Maailmassa on myös kuvia jotka tulee vain yksinkertaisesti näyttää, jopa tarvit­taessa kerta toisensa jälkeen, jotta se herättäisi ajattelua tai muutostakin ihmis­ten mielissä. Kuviin nimittäin kyllästyy ja kun tietty kuva kyllästyttää tarpeeksi se voi osoittaa sen sanoman tarpeettomuuden vähintäänkin yksilölle. Kuvaa pitää siinäkin mielessä ”vikuroida” että kun se kyllästyttää niin se juuri kertoo jotain. Se luo valtaa kuvalle ihan huomattavassa määrin suhteessa ”itseen”. Mainos­kuvat voivat onneksi luoda itselleen suhteessa itseensä myös tarpeettomuuden sillä kun niitä on jatkuvasti ja joka paikassa esillä ne menettävät osan merkityksestään visuaalisina vaikuttajina. Vaikka silti niiden tiedostamaton vaikutusvalta voi säilyä suurena. Tarpeettomuus on siksi tärkeää että se voi olla merkki sitä, että asia on jo kutakuinkin käyty läpi. Sillä tavalla kuin sen voi käydä läpi juuri nyt. Se voi olla merkki siitä, että on aika siirtyä johonkin muuhun sekä palata mahdollisesti uudelleen takaisin kun aika on valmis näkemään matkan päästä. Tarkoitan että asiat voivat edetä palasina ja tiettyjen palasien edessä voi olla palasia jotka täytyy ensin käsitellä jotta voi palata takaisin samaan palaseen uudella näkökulmalla. Minusta naisenkuvat mainosmaailmassa ja naisenkuvat tietynlaisina taiteessa vastustamassa naisenkuvaa esim. kauneusihanteiden keskellä ovat jo ylittäneet tämän rajan. Ne kyllästyttävät.

 

Kauneusihanteella sinällään ei ole välttämättä enää merkitystä naisille samalla tavalla kuin aiemmin oli. Voi myöskin olla että sellaisilla kuvilla ei ole merkitystä niille naisille jotka tuntevat itsensä sekä ruumiillisuutensa. Toivoisin että noilla kuvilla ei olisi kenellekkään merkitystä, vaikka uskon, että näin on silti todellisuudessa. Se on yksi iso ongelma. Minusta me ollaan tasa-arvon suhteen pattitilanteessa. Pattitilanne johtuu mielestäni tabuista. ”Vikurointi” heteronormatiivista katsomusta tai kertomusta kohtaan pitää osata erottaa tärkeäksi tavaksi katsoa mutta sen ylitse pitää myös osata nähdä, kun katsoo kuvaa. ”Vikurointi” kuvalle voi olla monenlaista sitä voi olla myös heteroa joka ei ole normatiivi.

 

Taide ollaan, ainakin vielä, selkeästi eroteltu omaksi alueekseen muusta kuvas­tosta vaikka rajankäynti muiden alueiden kanssa aiheuttaa monenlaista kes­kustelua. Mainoskuvasto on tuottanut paljon kuvastoa naisesta ja jopa muokan­nut tai ainakin toistanut tiettyjä kuvia kyllästymiseen asti sekä naisesta että miehestä ja myös lapsesta. Tämän takia halusin tänä vuonna irtisanoutua naisenkuvan tekemisestä. Siksi kuvaan miestä ja tyttölasta teoksessani ”Sincerely with love” oman katseeni kohteena ja subjektiivisen näkemykseni vä­littäjänä. Pyrin aukaisemaan teoksellani isyyttä ja sen tabumaisia piirteitä.

 

Naisen emansipaatio on tuonut mukanaan kuvastoa esim. pehmoisyydestä ja mieheydestä. Mainoskuvasto on käyttänyt tehokkaasti tätä pehmoisä mielikuvastoa hyödykseen ja levittänyt sitä jo hyvin pitkään ympärilleen niin, että se on varmasti sitä kautta vaikuttanut ihmisiin sekä mielikuviin esim. sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Pehmokuva miehestä ihan kirjaimellisesti voi olla vallassa mainoskuvaston kautta ja tähän kuvaan jokainen (trendi)tietoinen halunnee myös samaistua tavalla tai toisella jos ei koe omakseen entistä macho -miehen roolia. Tämä kaikki siitäkin huolimatta että pitääkö se paikkaansa vai ei. Samaistumien trendeihin ei tapahdu vain tietyissä kategorioissa eli esim. vain miehissä vaan myös nainen voi hyväksyä tosiasioiksi mielessään ne kuvat mitä on tarjolla.

 

Trendikuvan pehmomies on myös alistuja ja sitä kautta miehen kuva joka olisi todellisempi sekä täydempi on saattanut hävitä tai sitä ei edes ole sellaisena kuin mies on tänään tosielämässä. Mieheyden kuvat jopa taiteessa syntyvät maailmassa jossa todella ollaan ja eletään. Onneksi ja toivottavasti taidekuvas­ton ja mainoskuvaston kommunikointi tapahtuu lähtökohtaisesti eri areenoilla ih­misen mielen sisällä siksi, että taide on vielä eritelty alueensa yhteiskunnassa. Toivon, että siinä suhteessa taide säilyttää asemansa myös jatkossa. Näen tai­deteoksen aina subjektiivisen tulkinnan objektina ja se ymmärtää aina kohteen­sa eli taideteoksen subjektina.

 

Taideteoksella ei ole tai sillä ei ainakaan pitäisi olla mainoskuvan kaltaista välinekontekstia. Taiteen tulkintoihin sekoitetaan kuitenkin käytännössä mielestäni helposti juuri näitä mainoskuvaston tulkintakehyksiä ja mainoskuvaston tulkinnalla on valtaa taidekuvaston tulkintakehyksiin jossain määrin eli taidekuva voidaan haluta nähdä objektina joka on vain objekti sekä palvelee katsojansa joitain tiettyjä vaikkapa poliittisia tai taloudellisia päämääriä pelkästään. Silloin taide muuttuu mielestäni välineeksi sekä tuotteeksi. Siinä on ainakin olemassa se vaara, että sitä kohdellaan siksi visuaalisena kuvastona samalla tavalla kuin mainoskuvastoa eli hyöty periaatteena ja esim. luksus hyödykkeenä. Todellisessa elämässä luksuskin käy tarpeettomaksi jossain välissä kun joku vielä enemmän luksus sen korvaa kaupallisessa maailmassa. Kaupallinen maailma käyttää hyväkseen kuvataiteen ja muutenkin taiteen tai korkeakulttuurin tuotoksia mielikuvina ja välineinä. Onneksi kaupallinen kuvasto ei ole sama kuin taide.


 

Jos ajattelee niin että taidekuvastoa voidaan nähdä ja tulkita suhteessa mainoskuvastoon niin voidaan ajatella myös että taidekuvasto on ihmisen kuva ja palvelee näin ollen tarvetta olla hyvinvoiva henkisessä mielessä ajateltuna eli voidaan ajatella, että taide on väline jolla parannetaan ihmisen hyvinvointia. Itse en ajattele että näin on vaan mielestäni taideteoksen tarkoitus on moniulotteisempi. Tarkoitus terapeuttisessa mielessä on eri asia kuin tarkoitus taiteellisessa mielessä. Vaikka taiteilijalla täytyykin olla teoksilleen merkityksellinen suhde jonka voi siis käsittää myös ”peräti terapeuttisena”, kuten Teemu Mäki toteaa. Tämä peräti -sana tarkoittaa mielestäni enemmänkin taiteilijan ja teoksen motivaatio sekä tunnesuhdetta kuin varsinaista terapiassa olevaa potilaan ja terapeutin välistä kasvusuhdetta, jonka tuloksena saattaa syntyä psykoanalyysin tarkoittama aikuinen ihminen joka on subjekti ja joka kykenee ihmissuhteisiin, jotka eivät perustu sairaaseen riippuvuuteen toisesta ihmisestä tunnetasolla. Taideteos voi olla kulloisenkin ajan ihmisen ”itsen” ilmentymä. Tämä ”itsen” ilmentymä ei ole kuitenkaan terapiaa eikä se todellakaan ole välttämättä edes terapeuttista kaikille. Se voi olla kuitenkin ”peräti terapeuttista”. Tässä taide -hyvinvointina ajatuksessa on se vaara että taide joutuu välineelliseen asemaan ja sitä kautta kaikkien niiden lainalaisuuksien alle joita suoraan on jo olemassa kaupallisessa maailmassa. Kun taideteosta katsotaan sen tulkintaan olisi hyvä ottaa mukaan ajatus siitä, että kaikki mitä nähdään ei perustukkaan välttämättä hyödyn tavoitteluun tai vallan tai valta - aseman saavuttamiseen. Hyödyn tavoittelu ajattelumallina saattaa korostaa narsistista puolta ihmisessä.

 

Patriarkkaaisen vallan käsite on käynyt kiistanalaisuutensa takia nykyisin hieman vanhanaikaiseksi feministisessä keskustelussa (Butler 1990). Sillä on kuitenkin käytännön elämässä ja mielestäni myös taiteentulkinnassa vieläkin sijaa, sillä se on hyvinkin saattanut sekoittua psykoanalyysin käsitteiden yleistyessä ”sisäisen lapsen” eli ”itsen” etsintään siten, että esim. lapsi -kuvana saatetaan taiteen tulkinnassa yhä edelleenkin tulkita omakuvaksi varsinkin naisen tekemänä ja näin ollen nainen tekijänä saatetaan nähdä olevan aina ja kaikesta huolimatta alisteisessa asemassa. Miehen tekemästä kuvasta ei välttämättä puhuta omakuvana yhtä helposti kuin naisen tekemästä kuvasta. Eikä varsinkaan siitä näkökulmasta katsottuna, jossa omakuva on toiseuden -kuva. Naiseuden kuva ei ole välttämättä toiseuden -kuva automaattisesti vaikka yhteiskunnan hallintaan liittyvät asiat olisivatkin miesten hallinnassa pääosin. Voisi ajatella että toiseuden -kuva antaa lukuohjeita mutta sitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Sillä jos kuvan näkee vain siitä kulmasta katsottuna se rajaa tulkintaa ja saattaa rajata myös sitä kautta tekemistä. Kuvaan saatetaan liittää myös ajatus omakuvasta automaationa siinä mielessä että ajatellaan kuvan kuin kuvan olevan aina ”omakuvaa” psykoanalyyttisen ajatusmaailman kautta, jossa asiat palautuvat kokijalle itselleen väistämättä.

Vaikka itse ja omakuva liittyykin terveeseen ja luonnolliseenkin ihmisen ilmaisuun niin silti nykymaailmassa tämä luontainen voi muuttua oman edun tavoittelemiseksi keinolla millä hyvänsä kehittymällä narsismiksi. Narsismilla on voimakkaasti tekemistä juuri valtaa seuraavan vastuun ottamisen kannalta ajateltuna sillä narsistinen ihminen kokee olevansa muiden yläpuolella tavalla tai toisella, joko käänteisesti tai mutkan kautta. Oli tämä narsismi sitten itsensä ylikorostamista tai alikorostamista suhteessa ympäröivään maailmaan, niin se joka tapauksessa korostaa nimenomaan yksilön vaikutusta ja valtaa ympäristöönsä. Valtasuhteita voidaan nähdä kaikkialla ja psykoanalyysi on kiinnostunut mm. valtasuhteista. Siksi se on mielestäni kiinnostava ajatuskehikko, vaikka se onkin saattanut saada outoja ilmenemismuotoja taiteen tulkinnoissa.

 

Sigmund Freud ei ole kehitellyt varsinaisesti mitään taideteoriaa itse tai kommentoinut sen kummemmin estetiikkaa. Hän oli ensisijaisesti kiinnostunut taideteoksen ”aiheesta” kuin muodollisista ja teknisistä kvaliteeteista tai taiteen ilmaisukeinojen arvioinnista. Hän tarkasteli pikemminkin sitä, mitä kirjailijat ja taiteilijat sanovat, kuin sitä, miten he ilmaisivat itseään sanoakseen sen mitä sanoivat (Ihanus 1987.) Carl Jung sitä vastoin oli hyvinkin kiinnostunut taide­teoksen symboli – merkityksistä. C.K. Jung käsitteli taidetta kirjassaan Symbolit piilotajunnan kieli. Nämä analyytikot tekivät aikoinaan paljon yhteistyötä kun psykoanalyysia kehiteltiin menetelmänä.

 

Voisi ajatella, että pelkkä mitä -kysymys ei ole riittävä kun tarkastelee taideteos­ta, vaan myös sana miten on osaltaan erittäin merkittävä kysymys, kun taidetta tulkitaan eli se miten taiteilija subjekti (”itse”) on ratkaissut teoksensa kertoo myös siitä mitä taiteilija tarkoittaa teoksellaan. Silti teos palaa joka tapauksessa aina tulkitsijansa maailmankuvaan jossain määrin. Freud epäili , voimmeko me yleensä ryhtyä mihinkään ilman jotakin tarkoitusta (Ihanus 1987). Tämä analyyttinen tarkoituksen hakeminen saattaa kuitenkin estää ajatuksen juoksua siinä määrin kun se sitoo itseensä tietynlaisia psykoanalyysin ajatusrakennelmia. Ne kuuluvat siihen jo lähtökohtaisesti ja ovat jopa nykyisin yleiskielessä muotoutuneita jonkinlaisiksi. Siihen ovat vaikuttaneet sekä aikakausi -viihde että muu kirjoitus jota on saatavilla runsain määrin ja joka paikasta.

 

Näen, että psykoanalyysin diskurssi ollaan sekoitettu taiteen tulkintoihin ja psy­koanalyysin diskurssilla voi olla vääränlaistakin valtaa kun taide halutaan aset­taa järki- ja syy sekä seuraus selittäviin yhteyksiin. Psykoanalyysin ajatus siitä, että kaikki mitä ihminen ajattelee, tuntee ja kokee on palautettavissa aina yksi­löön itseensä on muuttunut yleiseksi ja turhan laveaksi näkökulmaksi. Liian yleiseksi väännettynä se tarkoittaa käytännössä jopa sitä, että kaikki mitä taitei­lija tekee on aina ja väistämättä oma -kuvaa ihan suoraan narkisosmaisesti eli kuva voidaan nähdä esim. niin että kun nainen kuvaa miestä niin nainen kuvaa­kin itseään itsensä ”pois” -sulkemisen kautta, vaikka tämän itsensä ”pois” -sulkemisen voisi nähdä myös kykynä erottaa toinen itsestään. Subjekti erottaa itsensä toisesta subjektista aidon ”itsen” kautta. Psykoanalyysi aikuisen voi ym­märtää ihmisenä joka on riippumaton toisista henkisessä mielessä. Silti kuka tahansa voi väittää, ihan perustellusti, olevansa riippumaton. Silti kelle tahansa voidaan myös väittää että toinen on riippuvainen kaikesta huolimatta, joten asiasta ei oikein voi päästä yhteisymmärrykseen kun taideteosta tulkitaan tä­män viitekehyksen kautta. Molemmat voivat olla yhtä oikeassa omine kantoi­neen. Psykoanalyysin aikuinen pitäisi ymmärtää matkana, jonka jokainen osa on tärkeä. Taideteosta voidaan kuitenkin tulkita aina ”itsen” ilmaisun kautta, vaikka ”itse” ei olisikaan teoksessa aikuinen. Silti kuvaa lapsesta ei saisi sekoit­taa symboliseksi aikuiseksi.

 

Hyvänä puolena psykoanalyyttisesta diskurssista näen yksilön kohdalla sen, että se antaa mahdollisuuden löytää oma subjektiivisuutensa ”itsenä” objektina olemisen sijaan, mutta psykoanalyysin aikuisen -standardi ei päde kaikkien koh­dalla ei tulkinnassa eikä tekemisessä eikä siten myöskään subjektiksi määritte­lemisessä. Siten psykoanalyysin diskurssilla voi olla hyvinkin paljon merkitystä taiteen tulkinnoissa kun se on käynyt liian tutuksi ja yleiseksi tavaksi tulkita maailmaa. Se voi vääristää tiedollistavalla tavallaan sitä kuvaa jonka kuva ker­toisi ilman tätä diskurssia. Olen kuvannut miestä ja tyttölasta aikuisen naisen näkökulmasta teoksessani ”Sincerely with love.” Tyttö on tyttö ja mies on mies. Missä on naisen kuva? Ehkäpä tyttö ja mies ovat naisen kuvan sisällä ja oma­kuva perinteisenä, (joksi katson tänä päivänä nimenomaan sen että omakuvaksi nähdään lähes kaikki kuvat) menettää merkityksensä kun teostani tulkitsee. Teokseni yhtenä tarkoituksena voi olla ihan hyvin se, että yleensä aikuisen käsi­tettä pohditaan, jos sen haluaa nähdä näin. Minä pidän lapsen kuvaa lasta esit­tävänä ja aikuisen kuvaa aikuista esittävänä joka tapauksessa.