Leenan päiväkirja

(Perustuu tositapahtumiin)

 

Rakas päiväkirja:

 

Tiistai 20.4.2010.

 

Oikeastaan en tiedä miten minun pitäisi kirjoittaa ja olen hämmentynyt siitä miten sanat pakenevat kirjoittavien sormieni edessä tietokoneenruudulla. Siispä kirjoitan vain niinkuin tunnen. Tänään, ihan tavallisena tiistain päivänä todistin ehkä häpeällisintä tapausta mitä olen koskaan tai ainakin pitkään aikaan edes todistanut. Tapahtuma oli täysin arkinen ja siihen oli osallisina reilusti toistakymmentä ihmistä. Uskon ja luulen että nämä tapaukset voivat lisääntyä hurjasti seuraavien vuosien aikana.

 

Tilanne oli tämä. Pistäydyin lähi Siwaan ostamaan astianpesuainetta ja samalla tuubin hammastahnaa sekä pyykkipulveria. Kaikki ostokset lappasin tapani mukaan koriin, jota roikotin tietenkin käsissäni myös siinä kassajonossa, jonne tämä kertomus itsensä asettaa näytteille. Siis tavanomainen, tavallinen päivä tavallisessa pikkukaupungissa pikku ihmisten kauppajonossa.

Edelläni jonossa oli reilusti keski- ikäinen mies lenkkimakkara ostoksineen ja muutaman maitopurkin kanssa odottamassa vuoroaan päästä maksamaan ostoksensa. Hänen edellään oli n. 70-80 vuotias vanha nainen. Ihan tavallinen  nainen, juuri sellainen jonka voi sanoa olevan kenen tahansa mummo, iso- äiti tai mitä hyvänsä.  Lyhyt mitaltaan, keltainen villatakki yllään, joka oli luultavasti hänen oma tekemänsä ja valkoinen villamyssy päässään. Mummon ostokset sisälsivät sitä mitä kenen tahansa ostokset voivat sisältää. Leipää, muutama hedelmä, margariinia ja niin edespäin.

Takanani oli itseäni hieman nuorempi nainen, jotain alle kolmissakymmenissä. Normi ihan tavallinen. Mummon edessä oli nainen joka oli hänkin normin -mittaan luettavissa, ehkäpä hieman jopa "ei niin normin"  -suuntaan, koska vaatteet olivat hieman nuhjuisen oloiset tai olivatko lienee ne kamppeet jääneet päälle pihamaalta kun oli tullut kiire kauppaan pientä purtavaa hankkimaan.

Tämä "ei niin normi" -nainen toimitti tehtävänsä niin kuin normaalisti kuuluukin. Maksoi tavaransa ja alkoi niitä pakkaamaan kohtuullisen kiiruusti, jotta mummo saisi tilaa likuhihnalla voidakseen suorittaa hänkin omat askareensa loppuun. Tähän asti ihan tavallinen kauppareissu. Ei mitään kummallisen ihmeellistä tai poikkeavaa.

 

Myyjä sanoi ostosten loppusumman ja mummo ojensi luonnollisesti maksukorttinsa ja myyjä veti sen maksukorttilukijan läpi.

 

"Tämä kortti ei käy. Sillä ei voi ostaa mitään." sanoi myyjä ihan normaalilla äänellä, ei hiljaa eikä kovaa. Ihan normaalisti. Tavallisena päivänä ja normaalina asiana.

 

Tämä mummo, tavallisena päivänä ja tavallisena mummona sanoi, että  "Tilillä pitäisi olla rahaa".

 

Myyjä kokeili uudestaan. "Tällä kortilla ei voi maksaa" oli tulos.

 

"Pitäisiköhän noista ostoksista vähentää jotain?" sanoo myyjä " No otetaanko pois vaikka nuo banaanit. Nehän ovat aika kalliita. "

 

Mummon ostoksia vähennetään likuhihnalta ja laskun loppusummasta tulee pienempi. Jono takanani pitenee, eikä ensimmäisenäkään kassajonossa ollut, nyt jo tavaransa pakannu,  "ei niin normi" -nainen liikahdakkaan. Mutta kukaan muukaan ei liikahda.  Yksikään ei liikahda suuntaan eikä toiseen.  Ei edes hän "EI niin normi" - nainen vaikka hänen tavaransa  olivat jo pakattu kasseihin. Hänhän olisi voinut lähteä samantien.

 

"Ei tämä nyt kyllä riitä. Pitää vieläkin vähentää jostain jotain", sanoo myyjä.

 

Mummo alkaa anelemaan " Eikö nyt voisi mitenkään..minulla tulee rahaa maanantaina..niin... no.. nythän.on tietenkin vasta tiistain ja maanantaihin on aikaa melkein viikko..mutta maksan sitten. Minulle tulee eläke maanantaina."

 

Myyjä seisoo kassan takana ihan hiljaa. Ei selvästi osaa tai pysty sanomaan yhtään mitään. Ensimmäinen nainen, joka on siis se nainen joka ei ole ihan niin normi, aukaisee lompakkonsa ja antaa ilmeisesti ostoksistaan vaihtorahaksi jääneet rahat kassalle. Ei niin normi -nainen poistuu paikalta välittömästi tämän jälkeen. Kassa laskee rahat ja täsmää niitä ostoksien hintaan suhteessa. Rahat eivät vieläkään riitä ja kortilta pystyi velottamaan vain noin 10 euroa. Enempää rahaa ei ole.

 

Käännyn katsomaan takseni. Takanani on tavallinen alle kolmikymppinen nainen.

 

Sanon " Tämä on häpeällistä ja tämä on järkyttävää. Ei näin saisi olla. "

 

Nainen katsoo minua. Hän on ihan tavallisena päivänä kaupassa. Ilme ei ole sen kummemmin mitään ehkäpä korkeintaan perusystävällinen.

 

Nainen sanoo "Miten niin?Hänellähän ei vain ole rahaa maksaa ostoksiaan".

 

En osaa sanoa muuta kuin että " Tämä on järkyttävää ja tämä on häpeällistä. Minua hävettää. Näin ei saisi olla"  Sydämeni pomppoilee rinnassa ja minua hävettää. En ole tehnyt  mitään, en yhtään mitään ja minua hävettää. Hävettää enemmän kuin muistan hävenneeni.

 

Mummo toimitetaan odottamaan loppujen ostoksiensa kanssa ulos kassajonosta, jotta myyjä voi purkaa syntyneen jonon. Yksi mies lenkkimakkaroineen ja maitopurkkeineen on edessäni. Mietin että mitä teen. Itsellänkin jäi vain ruokarahat jäljelle muutaman päivän takaisesta palkastani osa-aika työstäni. Niillä pitäisi pärjätä koko kuukausi. Lopulta on minun vuoroni. Maksan ostokseni ja kaivan kaikki kolikkoni lompakosta. Annan ne myyjälle ja sanon " Nämä ovat mummolle.." Kolikoita ei ole paljon. Niitä on ehkä euron verran. Enempää ei ole minullakaan. Mummo istuu rullaattorinsa aisalla ja katsoo suoraan minua silmiin.

 

Sanon "Anteeksi. Minulla ei ole enempää rahaa" . Minua hävettää. Mummoakin hävettää. Hän kääntää katseensa pois.

 

Lähden ulos kaupasta valtava häpeäntunne rinnassani ja toivon että kaikki kauppajonossa olleet ihmiset antaisivat edes sen yhden euron verran kolikoitaan taskusta, jotta mummo saisi ostoksensa itselleen. Siinähän oli ruokaa.

 

Takaani kuuluu myyjän ääni " Hänkin antoi sinulle rahaa.."

 

Mutta minua hävettää. Tämä päivä ei ollut kaunis.

Ihan tavallinen päivä tavallisessa kaupungissa.

Arkinen asia ympärillämme.

 

MINUA HÄVETTÄÄ ja mietin samalla että joudunko elämään taas loppukuun syömällä kaurapuuroa, mutta silti nyt on nyt ja  nyt rahat eivät ole vielä loppu. Jos ne tulevat olemaan sitä minä en varmasti tule saamaan keneltäkään edes sitä euroa jonka annoin pois, sillä minun on välttämättä tultava toimeen menivät asiat miten tahansa, sillä olenhan parhaassa työiässä oleva yksinelävä sinkku nainen yksine lapsineni.

 

Minun on pärjättävä.  Enkä kadu sitä euroa sillä nyt on nyt ja huominen on huomenna. Minä pärjään.