Tämä opinnäytetyö perustuu pääni sisäiseen keskusteluun, jota olen taiteilijana käynyt aina tavalla tai toisella. Lopputyöni kirjallisen osuuden tarkoitus ei ole olla tutkimus taiteesta, vaan kuvata pientä osaa ajatuksistani.

En pyri katta­vaan dialogiin, enkä suureen kirjalliseen tuotantoon. En sisällytä tähän tekstiin kuvia, vaan tulkitsen tekemistäni ajatteluineen sanallisesti. Kuva on ensisijainen ilmaisunmuotoni ja sen muoto ilmentää ajattelumaailmojani kuvana. Kuva on kieli kaikkineen. Tämä kirjallinen osuus on tutkimustyön luonteinen kirjoituspro­sessi, jossa pyrin hahmottelemaan ajatuksiani kirjallisesti.

Olen työskentelyssäni käyttänyt paljon ihmisfiguureita, niin naisia, miehiä kuin lapsiakin. Käsittelen näitä asioita tässä kirjallisessa raportissani. Minua kiinnos­taa tällä hetkellä voimakkaasti se, miten kuvat voidaan yleensä nähdä. Tarkas­telen näkemistä omien teosteni kautta. En halua väittää, että kuvat nähdään vain jollain tavalla ja joku tapa on oikeampi kuin toinen. Erilaisia ajatuksia on havaittavissa kaikkialla. Oma tapani katsoa on yksi niistä.

Kuvani pyrkivät kom­munikaatioon. Taiteessa itselleni tekoprosessi on jopa kiinnostavampi kuin lo­pullinen valmis teos esillä. Teoksen esillä olemisessa on kiinnostavaa se, miten teos kohdataan, sillä se antaa uutta informaatiota ihmisistä. Olen siitä kiitollinen ja sen takia valmis monenlaiseen kommunikaatioon.

Elämme länsimaissa yhteiskunnassa, jonka voi nähdä läpikaupallistuneena ja se vaikuttaa elämäämme myös taiteilijoina ja vähintäänkin siihen miten taide­teosta ja taidetta saatetaan tulkita tai miten se saatetaan mieltää. Vaikka teke­misessäni en temaattisesti suoraan kommentoi maailman kaupallisuutta vas­taan, näen, että maailman kaupallisuus vaikuttaa tapaani nähdä ihmisen elämä tässä ajassa.

Tekemisessäni on viittauksia psykoanalyyttisiin ajatusrakennelmiin ja se sivuaa monella tavalla myös feminististä ajattelua. Ihmisen sisätila ja ulkotila kohtaavat taideteoksessa ja siksi pelkkä itsereflektio menettää osan merkityksestään tai­detta tehtäessä sekä tulkittaessa. Minulle ihmisen sisätila on ihmisen "itse” ja ul­kotila on kaikki muu sisältäen ihmisen kulttuurillisen rakentumisen. Kaikki tämä voidaan kuitenkin palauttaa ihmisen subjektiivisen kokemuksen piiriin.

Subjek­tiivisen kokemuksen piiriin palauttaminen voi tapahtua tunne ja järkiperustein temperamenttipiirteiden kokemisen, näkemisen ja tulkitsemisen kautta. Teosta tulkittaessa henkilökohtainen tulkinta on se joka antaa mahdollisuuden uudelle ja tuoreelle näkemiselle jopa ilman diskursseja. Tämä edellyttää mielestäni sitä, että ihminen on aidosti läsnä kokemusmaailmassaan. Ihminen ei ole yksin. Silti ihminen on ”itse” ominaisuuksineen.

Itse” on mielestäni ihmisen ekspressio ja väylä jonka kautta näkeminen ja kokeminen tapahtuu sekä taiteilijalla itsellään että muilla ihmisillä. Taide ei ole varsinaisesti terapiaa vaan se on siksi ekspres­sioon perustuvaa tulkintaa. Toivon että se olisi sitä ilman taiteen välineellisitä­mistä. Taide on tavalla tai toisella henkilökohtaista kaikille.

Teemu Mäki sanoo kirjassaan näkyvä pimeys: ”Henkilökohtaisuudella on tai­teessa ja terapiassa erilaiset roolit. Taiteessa subjektiivisuus on ensisijassa ma­teriaalissa ja käsittelytavassa. On myös olemassa taideterapia. Se käsittelee taidetta välineenä.” Taide ei ole vain terapiaa, se on Teemu Mäen sanoin peräti terapiaa, olemassaolokokemuksen parantamista säätelemällä mieltä – totuuden ja rehellisyyden ehdoilla.

Toivon tämän opinnäytetyöni kirjallisen osuuden avaavan keskustelua sekä mahdollisesti myös antavan joitain viitteitä taiteen näkemiseen ja kohtaamiseen yleisellä tasolla. Koen sen merkitykselliseksi tässä päivässä sillä taide on jo tul­lut mielestäni ihmisen lähelle.