Judith Butler pyrkii kirjassaan Hankala sukupuoli osoittamaan, että identiteetti kategoriat muotoutuvat vallassa sekä vallan vaikutuksina ja merkityksinä. Butler erottaa toisistaan performatiivisuuden ja expression ja sekä hylkää ekspression. Performatiivisuus merkitsee identiteetin tekemistä, tekoja, joissa identiteettiä tuotetaan ja se muotoutuu; se ei ”ilmaise” Butlerin mukaan sisäistä ja alkupe­räistä ihmisen ydintä. Tästä voidaan ajatella että teot joita pidetään yleensä su­kupuoleen sidottuina itse asiassa konstruoivat sukupuolta. Butler näkee, että sukupuolia pääasiallisesti tuotetaan kulttuurin ja ihmisten toimintatapojen tuot­teena (Rossi 1999.)

Arvostettu taidekriitikko totesi vuonna 2001 lopputyöseminaarissa jotain sellais­ta jota ihmettelin ja erityisesti sen sävy oli kummallinen. Lause kuului näin: ”Fe­ministinen taide on kuollut ja kuopattu ajat sitten”. Lausahduksessa oli mieles­täni negatiivinen sävy, jonka mukaan feministinen taide olisi ollut vain jonkin ly­hyen aikakauden ilmentymä, jonka voisi unohtaa jo muoti-ilmiöön rinnastettava­na ajankuvana lähimenneisyydestä. Aivan kuin feminismi ja sukupuoliin sekä mm. valtarakenteisiin liittyvät kysymykset olisivat vanhanaikaisia tässä päiväs­sä. En usko siihen. Mieltäni vaivaa kuitenkin ajatus siitä, että feminismi voi raja­ta diskursiivisuutensa takia tekemistäni taiteilijana. Kaikesta huolimatta olen aina ollut kiinnostunut valtaan ja valtarakenteisiin liittyvistä asioista, jos valta kä­sitetään siten, että se rajoittaa joitain johonkin sablunaan. Ihminen on paljon laajempi kuin sablunaansa.

Feministinen taide on tärkein taidesuuntaus toisen maailmansodan jälkeen, joka muutti taidetta tekemisen muotona sekä se toimi taiteesta kertovan kirjallisuu­den uudistajana. Näin ovat todenneet eri sanakääntein mm. Peggy Phelan Stanfordin tutkija, Jeremy Strick Los Angelesin nykytaiteen museosta, inten­dentti Cornelia Butler Modernin taiteen museosta (MOMA) New Yorkista. Par­haat Amerikkalaiset taiteilijat viimeiseltä 30-vuodelta ”ovat kiinnostavia feminis­tisen liikehdinnän takia 70-luvun alusta lähtien. Se muutti kaiken” kirjoittaa New York Timesin taidekriitikko Holland Cotter. Feministisessä taiteessa verrattuna vaikkapa abstraktiin taiteeseen, korostuu myös teoksen sisällöllinen puoli sen mediumissa. Siitä lähtien feminismi, kaikissa taidemuodoissa julkisti, että sisällöllä on yhtä paljon merkitystä kuin itse välineellä tehdä taidetta. Vuonna 2007 koottiin ”Wack”-näyttely MOMA:an, joka ja johon Cornelia Butler kokosi esille laajasti naisten tekemää feminististä taidetta tänään.

Samana vuonna koottiin myös renessanssi- ajan nais- taiteilijoiden töistä näyttely, joka esitettiin feministisessä kontekstissa. Muun muassa nämä näyttelyt osoittivat, että taiteessa voidaan nähdä taide ja maailmanilmiöt sukupuolittuneesta ajatusmaailmasta käsin kosketellen samalla laajasti yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten luokka- ja rotukysymykset, kuluttajuuteen sekä taidemarkkinoihin liittyvät tematiikat, kolonialismin ja poliittisuuden kysymyksiä sekä kulttuurista valtaa käsittelevinä taideilmiöinä (Gopnik 2007:1-3.) Tässä mielessä feministien ajattelumaailma ei rajaa tekemistä, vaan kulkee lähellä sitä miten näen taiteen tekemisen.

Arkitodellisuutemme jäsentäjistä merkittävimpiä lienee edelleenkin käsitys kah­desta biologisesti määräytyvästä ja toisistaan selkeästi eroavasta sukupuoles­ta. Halusimmepa tai emme, päivittäinen olemisemme ja kommunikointimme to­teutuu vieläkin suurelta osin sukupuoleen liittyvien tulkintakehysten kautta.” to­teaa Kaarina Katajisto Taidelehden artikkelissaan. Sukupuoli on kulttuurinen ka­tegoria, jonka kautta erilaiset arvot ja asenteet vaikuttavat elämäämme. Taitees­sa sukupuoli esiintyy monesti kohtalonomaisena. Olla sukupuolta: nainen tai mies ja sitä kautta olla niiden kulttuuristen jopa stigmojen merkitsemä, jotka val­litsevat siinä kulttuurissa missä yksilö elää ja josta käsin jokainen taiteilija esit­tää maailmaa tai sen kuvaa pystymättä siitä milloinkaan täysin irrottautumaan. Tässä on se vaara, että feminiininen -ja maskuliininen hegemonia tulkitaan aina uudelleen taiteessa. Esim. naisen uhrina tai objektina esittäminen ja miehen alistajanroolissa kuvaaminen toistuu ja muuttuu sitä kautta itseään ruokkivaksi determinismiksi. (Katajisto 2004: 26-28.) En usko, että tänä päivänä tämä on taiteessa enää kovin yleinen tapa tehdä tai nähdä asiaa jos asian ajattelee teki­jän kannalta. On kuitenkin aivan eri asia tulkitaanko taidetta silti niin. Olen sitä mieltä että niin voidaan tehdä. Tästä huolimatta mieli ja käytäntö voidaan myös erotella toisistaan ajatuksellisesti. Tasa-arvo käytännössä yleisellä tasolla esim. perheen sisällä on harha, joka johtuu osaltaan siitä tavasta miten näistä asioita on tehty tutkimusta menneinä vuosikymmeninä (Salomaa 2009). Tämä ajatus perheen sisällä olevista epätasa-arvosta on jo tehnyt sen, että monet naiset jotka ovat feministejä eivät halua itselleen perhettä tai lapsia sillä asettavat samalla itsensä ongelmalliseen tilanteeseen. Tämä voi luoda omituisen ilmapiirin, jossa asiat jämähtävät paikoilleen niiden ristiriitaisien sanomien kautta joita tulee sekä itsestämme, että meidän ulkoa.