Ehtiikö kukaan ajatella mitään?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En ehkä ole viisas ja ehkä toteutan pintapuolisia tarpeita toisille. Tosiasia kuitenkin on, että olen aina riidellyt itseäni vastaan ja kieltänyt tarpeeni olla toisille peili.

 

Joskus luulin, että sellaiset ajatukset olivat piinaa ja kidutusta, mutta lopulta tajuan, että nehän ovatkin juuri sitä mitä minä olen ja miten koen maailman.

 

Tuntuu, että em. ajatukseni ovat nykypäivänä kiellettyjä siis tässä maailmassa missä ihmisten pitäisi olla olemassa vain itselleen ja omille tarpeilleen ja jos suinkin aika riittää niin ehkä minuutin jollekulle muulle.

Tottakait se on totta, että itsestään täytyy välittää ja asettaa omia tarpeitaan esille ja jopa täytyy osata tarpeen tullen vaatia, mutta jos se menee yli.

Nykyään tuntuu monesti menevän ja sitten on paha olla ja mietitään missä helvetissä syy.

Oiskohan osaltaan vikaa siinä että omat tarpeet ovat aina ensimmäisinä? Voisikohan elämä olla täydempää, jos hetkeksi pysähtyisi katsomaan ja kuulemaan ympäristöä?

Siitä tuli mieleen, että on olemassa "sairaus" tai häiriötila nimeltä läheisriippuvuus. Karkeasti ja liioitellen voin kansankielellä sanoa, että pahimmillaan  normaali toisista ihmisistä riippuvaisuus määritellään sairaudeksi siis tarvitsevuus. (Nykykielellä heikkous)

Tietääkseni ollaan laumaeläimiä, joten onko se niin kamalaa jos antaa ja saa. Nimenomaan tuossa järjestyksessä.

 

Mielenkiintoista on, että ne ihmiset jotka elävät tutkien toisten ihmisten vaurioita psyykkeessä tutkivat ihmistä objektina ja kohteena joka pystytään määrittämään johonkin suuntaan jopa joidenkin raamien perusteella.

Eihän se tietenkään ihan noin yksinkertaista tai karkeaa kokonaan ole mutta.. joskus tuntuu että ihmisistä kasvatetaan itsekkäitä psykoterapian avulla.

Terapia ei kaikille sovi ja ei ainakaan niille joilla on jo muutenkin psykopaattisia käytöstapoja (sehän lienee yleistymässä varsinkin bisnesmaailmassa) Väitän, että silloin terapia menee hukkaan, koska siinä korostetaan voimakkaasti itsensä löytämistä ja henkilön kykyä olla kosketuksissa ominen tunteiden kanssa. Psykopaateilla kun vaan ei ole oikeita tunteita. Psykopaateja pitäisi siis opettaa ensin tuntemaan. Mutta onko se edes mahdollista jos aivot ovat "rikki". Onko kirurginveitseä, joka leikkaa tunteet eloon tai olemaan. Tästä pillastuneena ajattelin että onko meillä tarpeeksi aikaa tai tahtoa auttaa niitä ihmisiä jotka ovat liian herkkiä tai ellergisia kaikelle tälle mitä tulee ympäriltä, kiirettä ja yksinäisyyttä.

Onko tämä psykopaattejen ja rahanahneuden luvattu yhteiskunta?

Ollaan yhdessä nyt anarkisteja ja väitän edelleen, että pahimmillaan terapian käyneistä voi tulla, jossain vaiheessa, ainakin väliaikaisesti, kaikkitietäviä kotipsykologeja, jotka yrittävät psykologisoida kaiken mitä eteen tulee ja sillalailla unohtavat olla läsnä, koska kaiken voi analysoida.

Luullakseni läsnäolo on aika takuu varma keino saada ja antaa rakkautta ja ihmimillisyyttä ympärilleen ja ympäriltään myös sitä saada. Olen rohkea ja väitän, että juuri se on se mitä tarvitaan.

Tiedän, että väite on hurja mutta nyt täältä pesee.

Terapointi voi mennä jopa niin pitkälle, ettei enään ollenkaan osaa ymmärtää toisten ihmisten ajatuksia ja tunteita sen takia.

Tulee oma pieni eliitti valtakunta psykoterapian käyneitä lahkolaisia jotka porukalla elävät psykoterapian maailmassa ja tuntevat valtavaa ylemmyyttä kanssa veljiään tai siskojaan kohtaan. Hehän ovat tavallisia typeryksiä hernekeittoineen.

Tiedän ja ymmärrän ajatuksen, että täytyy olla lähtökohta (eli tässä tapauksessa oman minän löytäminen) siihen, että íhminen muuttuu.. en asetakkaan kyseenalaiseksi sinällään jotakin menetelmää, mutta asetan kysymyksen alle sen, että mihin katoaa inhimillisyys, jos kysymyksen asettelu on aina ongelmakeskeistä. Joskus tuntuu, että se mitä psyykkeestä tutkitaan on negatiivisesti aseteltua ja jo sen takia kielteistä.

Väitän, että melkein poikkeuksetta tänäpäivänä ihmiset ovat jollain tavalla psyykkisesti sairaita tai vinoutuneita, jos on tähän psykoterapian luvattuun aikaan ja henkeen uskominen. No, oli miten oli.

 

Miten on sadan vuoden päästä.

Ollaanko me todella aivoja jotka lilluvat alkulimassa kasvialtaassa, jonkin toisen ulkoavaruuden rodun kasvatettavana vai onko jo nyt tämä visio todellisuutta.

Olemmehan luvatussa nettimaailmassa.

Kasvattamassa ja kehittämässä psyykkisiä voimavarojamme ja laajentamassa kaikkea mahdollista. Oli miten oli. Ajatuksia kaikki.

Tästä ja näistä kaikista edellamainituista mietteistä innostuneena ryntäsin sivistyspalvelujen ääreen eli kirjastoon ja etsin asiasanalla kirjoja.. sanamuoto oli positiivinen, vastauksia tuli jotakin kymmenkunta.

Tulos ei ollut häävi eli riittävä joten kirjoitin hakusanaksi kielteisen muodon samasta asiasta ja yhtäkkiä hakuja löytyikin jo toista sataa.

Tänään noin puolenvuoden päästä ko. asiasta en itsekkään muista hakusanaakaan en niistä kumpaakaan.. EN SIIS KUMPAAKAAN. Onkohan ajatus/viestintä tulvaa liikaa? Olenko oppinut tämän elämisen laadun näin? Kiire, kiire kokoajan.