"Muotokuva" Tempera, öljy ja tussi kankaalle 160x110 cm v.2012

"Omakuva" Tempera, tussi ja öljy kankaalle 150x110 cm v.2012

Leenan päiväkirja:

 

12.5.2012 lauantai juuri ennen äitienpäivää

 

Rakas päiväkirja: 

"Äkkipikaisena, ärhäkkänä ja suustaan pahana ihmisenä sitä haluaa välillä puolustaa ja löytää hyviä syitä olla yllämainittua. Eipä silti eipä noita ominaisuuksiaan osaa edes hävetä eikä ole oikeastaan koskaan osannutkaan. Senpä takia sitä sitten ei oikein osaa ´"muuttuakkaan".

Noiden ominaisuuksien takia sitä on sitten joutunut ties minne ja tavannut ties ketä. Näin ihan hyvässä mielessä ajateltuna. Harvemmin on tavannut itseään ärhäkämpää tai enemmän suustaan sammakoita lipsauttelevaa. Mut onneksi sellaisiakin on tullut tavattua.

Suomessa on yksi asia josta olemme ylpeitä (joskus tuntuu että ihan ylitse muiden) ja jota ei saisi epäillä eikä millään muotoa oikein edes asettaa kyseenalaiseksi tai jos asettaa se tulisi pehmentää kaikella tavalla.  Se yksi asia on tasa-arvo ja ihan kaikella tavalla ajateltuna. Tämä juontaa varmaan pitkälle siihen aikaan kun suuret ikäluokat rakensivat hyvinvointia mm. lapsilleen koulujärjestelmää jossa pyrittiin tasa- arvoon. Ilmapiiri 70-luvulla ja vielä 80-luvullakin oli nimenomaan siihen tähtäävää kaikilla tasoilla.

Tästä on nykyiaikana kuitenkin tullut jonkilainen jokaisen suuhun muotoutuva "totuus", jota vasten peilataan kaikki, jopa ne pahat teot silitellään tasa-arvon ja ns. oikeudenmukaisuuden viitan alle. Tasa-arvoa tai sen puutetta voi nähdä kaikkialla ihan normaali arjessa. 

Miten nämä meikäläisen ärhäkkyys ja "suustaan paha" sekä tasa-arvo nyt sitten  oikein liittyvät yhteen? Ne liittyvät mitä suurimmassa määrin yhteen. Arki ja asioiden arkistuminen on nimenomaan se joka muuttaa pitkällä aikavälillä ihmisten elämää jopa radikaalilla tavalla. Siksi nämä omat sammakot tuntuvat usein liittyvän sitten ihan arkeen ja arjen "pikkuasoihin, joilla ei muka muka ole todellisuudessa mitään merkitystä elämässä."

 

Esimerkki viime ajoilta tavallisesta elämästä:

 

Eräässä juhlatilaisuudessa yksi nuori mies kertoi kysyttäessä  "..että hänen vaimonsa pukee hänet siksi että osaa sen paremmin." ts. vaimo puki miehensä eli päätti hänen vaatetuksestaan, koska "oli siinä parempi".

Tämä samainen nuori mies on hehkuttanut kuinka tasa-arvo on hänelle itsestään selvää sukupuolien valillä.

Hmm..enpä tiedä.. itse ajattelisin että toisen pukeminen on mitä suurimmassa määrin vallan käyttöä. Oli siinä pukemisessa "parempi" tai ei. Sillä ainahan joku on siinä "parempi" jos niikseen tulee. Siitähän on aina hunnutetuista naisista asti hyviä esimerkkejä ja kautta koko historian. Osa hunnutetuista naisistakin sanoo haluavansa pitää huntua ihan siksi että se suojelee ja vastustaa " länsimäisen naisen paljaan pinnan pakkoa".

Ymmärrän sen toki yhtenä kantana, joka on syntynyt jostain todellisuudesta käsin. Omani on vain toinen. Nämä kannat kuitenkin kertovat sen kuinka tärkeä asia pukeutuminen ja pukeutumatta oleminen yleensä ovat. 

Tässä tapauksessa puettu mies on itse kuvataiteilija joten visuaalista silmää ei ainakaan puutu. Se on sitten eri asia onko kiinnostunut pukemaan itseään esteettisesti silmää miellyttäväksi. Mutta sekin on oikeus tehdä niin.

Asia voi tuntu pieneltä ja ihan täysin suorastaan mitättömältä "koska onhan asia kuitenkin päätetty kahden aikuisen ihmisen kesinäisissä sopimuksissa jonkilaiseksi ja sitä leimaa täten ihan täydellisesti "tahtotila ja halu tehdä jollain tavalla. Ketään ei siis pakoteta mihinkään". " On kuitenkin jännittävää että yhä edelleen on olemassa sosiaalinen koodi jonka mukaan "nainen pukee miehensä parisuhteessa (ja perheessä???)" . 

Tätä voisi kritisoidan monellakin tavalla, mutta tarkastellaan sitä "lapsi" näkökulmasta: Ihminen joka puetaan jollain tavalla, jonkun toisen tahdosta, vertautuu ikään kuin lapseen.  Lapsi saa päättää vain tietyissä raameissa sen mitä pistää päälleen. Lapsi ei myöskään ole itse vastuussa siitä onko vaatetta esim. tarpeeksi paljon jotta ei paleltuisi tai ettei tulisi liian kuuma. Lapsi myös "antaa" aikuisen pukea vaatteet päälleen, koska "ymmärtää" sen, että toinen tietää paremmin mitä pitäisi pukea. Itse asiassa tässä ko. miehen pukemisasiassa on mielestäni kyse juuri tuosta. Vastuusta, joka siirretään toisen harteille ja se on jollain tavalla vain ihan hiivatin raivostuttavaa.  Eikö sitä nyt vain voisi kulkea ihan vaan "rumana" jos ei ole tarvetta kaunistautua. Onhan kuvataiteessa naiset "kulkenee karvakintuissaan" jo ties kuinka kauan.  

Mutta tuli sitten kuitenkin möläytettyä sosiaalisesti juhlatilanteessa epäsopivasti isoon ääneen:

 

"Pukeeko sinun vaimosi sinut? " ja hölmistynyt ilme tietenkin perään. ja sitten pehmittelyä tuolle möläytykselleen.. " No..ollaanhan me jo tunnettu niin kauan että kait sitä voi sanoa..taidanpas lähteä viemään nämä ruokatarvikkeet tuonne tiskiin jottei tule sanottua enempää" ja hyväntahtoinen virnistys päälle. 

 

Jäin miettimään asiaa. Tässä käytännön konkreettisessa asiassa eli tässä pukemisasiassa on myös mielenkiintoista se että ko. puettava vertautuu ikään kuin lapseen ja heti kun joku toinen pukee jonkun toisen tuo on nimenomaan sen vertauskuva hyvin helposti.

Nyt joku voisi sanoa ja sanoiskin että "tälläisiä me nykyajan naiset ollaan. Ollaan vaan määräilemässä sitäkin että mitä ne miehet saa pukea edes päälleen" Tämä lause ja ajatus voisi jatkua ja jatkua ja vielä kerran jatkua..mutta pointti tälle lauseelle piilee sosiaalisesti herätetyssä syyllisyyden tunteessa, joka kuteinkin tuntuu olevan " se puheenaihe joka tapauksessa sanoi sen miten tahansa".

Yksi nuori Pop ikonimme sanoi ihan pari päivää sitten lehdessä että "Ihan on vittumainen, itsekäs ja panee kaikkea mikä liikkuu.." Hienoa..mutta valitettavasti se pitää sanoa vielä ääneen eikä se ole itsestäänselvyys joka vain on.

Pointti piileekin enemmän siinä miten tähän asiaan suhtautuu tietoisesti ymmärtäen ja ollen jotakin mieltä. Kaiken tuon herätetynkin syyllisyydentunteenkin tai oli se tunne mikä tahansa voi sivuuttaa asenteella jonka valitsee tietoisesti. Katsoo asioita vain ihan tahallaankin vastarannan kiiskenä. On piru vieköön eri mieltä jo ihan periaatteestakin. No näinhän sitä on tullut tehtyäkin...mutta hiiskutti kun siitä on sitten kokenut huonoa omaatuntoakin jälkikäteen draaman laannuttua ja ajatuskrapulan iskettyä päälle tai vähintäänkin on tullut "ajateltua" asiaa. Niin kuin nytkin.

Eipä silti ärhäkät ja suustaan pahat "muut" ihmiset  kummasti nostavat kuitenkin omaakin karvaista itsetuntoa ja huomaa että tuossapas onkin mainio kaveri kun tolleen menee paukauttamaan. Omassa itsessään ko.ominaisuuksiaan on tottunut lapsesta asti vähän varomaan, koska on siihen niin voimakkaasti sosiaalistettu..mutta ei koskaan ole niitä "karvaisia" ominaisuuksiaan voinut kuitenkaan kitkeä poiskaan.

Nykyisin ei enimmäkseen enää jaksa välittää muiden reaktioista sen enempää vaikka tuntuu ne silti ilmasta aina haistelevan..tässä armoitetussa juuri alkaneessa keski-iässä tajuaa sen että tajuaa muiden vaikuttaneen ja tajuaa sen että niin ei tarvitse oikeasti olla. Tajuaa sen että elämä on tässä ja sitä on myös takana ihan oikeasti. 

Silti itse ei todellakaan sovellu siihen miten tämä pitkä, pitkä elämänvaihe keski-ikäisenä on jotenkin sosiaalisesti normitettu negatiivisellä tavalla ja toisaalta ei sovellu myöskään johonkin ihanne kuvaan keski-ikäisestä. Näillä kuitenkin mennään. :) eikä se maailma kovin nopeasti näköjään muutu. Se saa vain pikkuriikkisen uusia kasvoja koko ajan.

 

Tulipahan sanottua tallaista tällä kertaa. :)  Nyt työhuoneelle..

Joskus 90- luvun lopulla ja ihan 2000 -luvun alussa taiteessa oli mielestäni menossa vaihe jolloin etsitiin ihmisen maskuliininisuutta ja feminiinisyyttä kuvataiteen keinoin. 

Minusta on aikalailla selkeää että eri ihmisissä nuo yllä olevat elementit esiintyvät erilaisina määrinä ts. nainen voi olla jossain määrin feminiininen - maskuliininen ja mies jossain määrin maskuliininen - feminiininen eri päissä janaa jossa ko. elementit sijaitsevat ääripäissä eli ts. ajattelen että yksilö ei välttämättä eikä läheskään aina sovellu siihen "kaavaan" jolla yksilön ominaisuudet määritellään yleisellä tasolla keskimääräisesti tai voisi sanoa jopa jollaisenakin "ihanne" maskuliinisuuden tai feminiinisyyden ilmentymänä sosiaalisissa ympäristöissä. 

Elämänkaariteoreetikot Havighurst ja Levison ext. ovat omassa työssään sosiologian saralla Freudin ja Jungin jalanjäljissä, jotka pohtivat aikoinaan ihmistä, lyhyesti sanottuna, yksilönä psykoanalyyttisestä näkökulmasta katsottuna, todenneet että ihminen sosiaalistuu mm. näihin vallitseviin sukupuolta "esittäviin" kategorioihin jo varhain lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Freud ja Jungkaan eivät kieltäneet näiden sosiaalisten verkostojen olemassa oloa tai vaikutusta vaikka heidän näkemyksensä lähtikin enemmän yksilöstä.

Sigmund Freudin mukaan yksilöpsykologian ja sosiaali- tai joukkopsykologian vastakohtaisuus,joka vaikuttaisi ensi silmäyksellä hyvinkin merkittävältä, kadottaa lähemmin tarkasteltuna suurenosan jyrkkyydestään. Yksilöpsykologian käsittelee yksilöä ja tutkii miten ihminen pyrkii tyydyttämään viettiyllykkeitään, mutta vain harvoin, poikkeus edellytysten vallitessa, ihminen voi jättää huomiotta yksilön suhteen muihin ihmisiin. Psykologia yleensä tarkastelee hänen mukaansa yksityisen ihmisen taipumusten, viettiyllykkeiden, vaikuttimien ja tavoitteiden vaikutusta hänen toimiinsa ja lähisuhteisiinsa, mutta psykologiassa tarkastellaan myös ”psykologisia joukkoja”, joka lähtee yksilön tarkastelusta (Freud 1921, 11–30.) Elämänkaari teoreetikot Eerikson, Havighurst jaLevison perustavat näkemyksensä ihmisen kehityksen vaiheittaisesta etenemisestä.  Mielenkiinto on psykologisissa mekanismeissa kuten ajattelussa, motivaatiossa, tunteissa ja sosiaalisessa toiminnassa ja niiden muutoksessa ikäkausista toiseen (Nurmi & Co, 2009, 11). Asiaa ovat käsitelleet monet monet teoreetikot em. mukaan lukien omalta kannaltaan ja aina Judith Butlerista alkaen mm. feministisessä viitekehyksessä. Eli konteksti asian käsittelylle on laaja teoreettisestikkin.

Pierre Bourdieu sanoo että pitkä sosiaalistamistyö on valmistanut ja taivuttanut ihmisen toimimaan jollaintavalla antamalla palkintoja jostain tietystä käyttäytymismallista. Ryhmä johon ihminen kuuluu edellyttääettä omia ”sielullisia perusarvoja” vaalittaessa kunnioitetaan ryhmän ihmisyyttä ja sopeudutaan sensääntöihin. Bourdieu ajattelee, että sellaista yhteisöä ei ole olemassa joka ei antaisi tunnustusta niille jotkatoimivat sen pelisääntöjen mukaan. Täydellistä pelisääntöjen noudattamista ei odotetakkaan vaan sitä ettäihminen antaa merkkejä siitä että niitä kunnioitetaan näkyvästi (Bourdieu 1994,  157 -  161.)

Uskon että myös omakin ideologinen rakentumiseni on lähtenyt nimenomaan yllä olevista seikoista kasvamaan siihen mitä se on nyt. Siinä mielessä en ole vapaa individuaali yksilö valitsemaan ajatteluani vaan mm. se mitä olen nähnyt ja millaisessa ajankuvassa olen lapsuuteni  ja elämäni muutenkin elänyt vaikuttaa minuun tavalla tai toisella. Uskon tähän hyvin pitkälle ja ajattenkin että ihminen kehittyy ja muuttuu ajansaatossa jollain tavalla enemmän "itsekseen" ja löytää aidon "omansa" ajansaatossa. Siinäkin mielessä olen aikani lapsi. Paitsi että olen taipuvainen ajattelemaan että elämä ei ole portaittaista ylösnousemista vaan se on pikemminkin metsässä tms. hapuilua ja jonka takia ihminen voi palata aina alkupisteeseensä ja kerrata asioita vaikka loppuelämänsä ajan aina jollain tavalla muuntuneena. Näin myös tässä feminiinisyys / maskuliinisuus asiassa. 

Miksi ihmeessä, jos tunnen, että ko. feminiinisyys / maskuliinisuus asia on jotenkin jo ns. käsitelty (?) myös ehkäpä kuvataiteessa palaan ja jollain tavalla haluan tätä hämmentää?

Ihan siksi, että olen havainnut että juuri nyt ja tässä ajassa on olemassa ilmiö joka on palauttamassa asiaa uudelleen käsittelyyn. TAVALLAAN.  

Nimittäin nykyisillä 80-luvun ja 90- luvun nuorilla aikuisilla tai ainakin täysi- ikäisillä on ollut tyystin erilainen kokemuspohja ja sosiaalistamismalli kuin aiemmin. On eletty maailmassa jossa ylläolevat asiat ovat ikäänkuin jo olemassa ja jokseenkin myös sosiaalisten verkostojen sisällä olevia asioita. Näkemys, kokemus ja tuntemukset on imetty itseen sukupuolesta huolimatta tai juuri sen takia niissä vallitsevan ajan ilmiöissä jossa eletään. On ehkä syntynyt jonkilainen hämmennyksen vaihe ajassa sen kautta.

Nimittäin nykyisin, vaikka toisin voisi luulla, esillä ovat yhä enemmän ja enemmän ne merkit jotka vahvistavat sukupuolittunutta ajattelua. Sen voi todentaa vain katsomalla ympärilleen ja näkemällä mm. yhä laajamittaisemman vaikkapa kauneuskirurgian käyttämisen ja se ei ole ollenkaan vain "naisten" tai tyttöjen omaisuutta" ajatuksenakaan vaan se koskettaa myös poikia ja miehiä. Uskon että se ajaa yhä syvemmälle johonkin kriisiin kun ajattelee sitä sen kannalta että löytäisi todella sen itsensä sieltä jostain ja sukkuloisi hämmentymättä sukupuolensa vuoksi tai siitä huolimatta tai sen takia kaiken sen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden rajamaastossa ollen välillä enemmän ja vähemmän maskuliininen ja feminiininen.

 

Minusta on jännää että näkyy yhä enemmän nuoria miehiä jotka ovat ihan yhtä hukassa oman kehonsa kanssa kuin aikoinaan naispuoliset tytöt. He ovat yhä enemmän hukassa ja yrittävät nähdä itsensä jotenkin kaiken tämän "kulttuurintuotteen" lävitse. Aivan kuten tytöt ja feminismissäkin aikoinaan on jo todettu moni kertaa.

Mutta miten heihin tullaan suhtautumaan?

Se on se mikä on kaikkein mielenkiintoisin asia tässä tapauksesa: Tullaanko heille kosto mielessä antamaan "samaa kauraa" kuin tytöille aikoinaan ja nytkin (näen koston soisaalistamisprosessina jossa tietyt sukupuolelle "tunnistettavat" merkit siirtyvät sukupolvesta toiseen)  vai suhtaudutaanko heihin myötätuntoisen ymmärtävästi? Uskon että molempia tapoja nähdään jo ja molemmat tulevat yhä enemmän vain näkymään ja varmasti kaikkea mahdollista sen lisäksi. 

Omalla sukupolvellani on ollut se onni että olemme eläneet ajan jolloin kaikki tämä tuli tälläisenaan ja oli olemassa vielä muisto jostain jostain kehon luonnollisuudesta ja juuri sen takia on ollut ehkä helpompi nähdä tätä asiaa jotenkin luonnollisempana sukkuloimisena puolella ja toiselle. En tiedä..:) Aika on siitä jännä että se voi olla yhtäaikaa läsnä ja muutos ajassa voi olla aika pieni ja joskus jopa takaperoinen jännällä tavalla.

 

Että tallaista pohdiskelua tällä kertaa. :)

 

Viittaukset:

Freud s. 1921. Joukkopsykologia ja egoanalyysi. Kustannusosakeyhtiö Moreeni ja Markus Lång.

Bourdieu, P. 1987. Sosiologian kysymyksiä. Tampere: Vastapaino. 

Jung, Carl 1964. Symbolit piilotajunnan... 

Nurmi J-E., Ahonen T., Lyytinen H., Lyytinen P., Pulkkinen L., 
Ruoppila I., 2009. Ihmisen psykologinen kehitys. Helsinki: WSOYpro Oy.

 

 

Tajusin äskettäin että elämme jonkilaisessa pakko onnellisuuden paatoksessa. Pakko onnella perustellaan kaikkea sitä mitä pitäisi tehdä ja mille maailman pitäisi näyttää itse kunkin silmissä. Pakko onni on sitä että pitäisi kokea itsensä onnelliseksi huolimatta siitä mitä maailma on. Maailma näyttäytyy ikään kuin viihteenä ja ankean arjen vastapainona fantasioissa. Tässä maailmassa jossa kaikelle on olemassa vissiin se hintalappu ja jokin hyödyllisyys merkitys.

Itseasiassa se on se mikä estää näkemästä todellisuutta. Pakko ja pakollinen keski-ikäisen naisen onni tai itseensä tyytyväisyys. Onni itsestä ja onni kaikesta mitä se "itse" sisältää. Olen miettinyt asiaa paljon. Tavallaan. Enkä todellakaan osaa sanoa mitä kaikkea pakko onni on.

Sen tiedän, että pakko onni tulee jostain ulkoapäin ja jotenkin tiedostan sen olemassaolon ihan automaattisesti. Luulen että se johtuu tästä maailmasta jossa eletään. Se ei ole ainakaan minulle jotenkin sisäsyntyistä ja minussa olevaa. Pakko onnen vastakohta ei ole onnettomuus tai onnen puute vaan se on eräänlainen kysymysmerkki ja tietynlainen vapauden tunne.  Pakko onnellisuuden puute ei tee onnettomaksi, mutta en kyllä tiedä tarkasti sanottuna, että miksi se sitten tekee..joten lähden etsimään sitä...mitä se sitten lienee onkaan.  

Minusta pakko onnellisuus tavallaan harhauttaa etsimään onnea joka sijaitsee jossain jossain ..jossain sellaisessa paikassa jota ei edes ole olemassa. Se pistää ikäänkuin silmälaput silmille ja sokaisee mahdottomuudellaan. 

 

Miksi ihmeessä puhun edes moisesta asiasta? No se johtuu ihan siitä että olen keski-ikäinen nainen, koen itseni kokonaiseksi enkä pelkää enää maailmaa. Mutta en koe oman onneni koostuvan niistä palasista joita minulle tarjoillaan. Mutta koen että näen sen onnettomuuden mikä on synnyttänyt pakko onnen vaatimuksen ja sen ylipäätään että sitä tarjoillaan julkisesti kaikissa niiissä ympäristömme onnellisesti hymyilevissä naamoissa, joita on joka paikka pullollaan.  

 

Mitä minulle sitten tarjoillaan? No minulle tarjoillaan naista ja naisen kuvaa joka on satuhahmo. Keski- ikäinen, puumakin ja kaikella tavalla täydellisen tyytyväinen itseensä fyysisesti  ja jotenkin ulkopuolella vahvana ja voimakkaana. Ikuisen onnellinen ja ikuisen kestävä. Se on ikäänkuin tarjottimella ja liittyy pakko onnen todistamiseen. Yritin tavoittaa sitä viime vuonna töissäni. Tavoitinkin. Olin rehellinen. Mutta tajusin samalla, että se on onni joka tarjoilee itseään huoran lailla ja joka ei ole minussa vaan ympäristössäni. Nyt katsotaan todella miten käy. 

 

Mitä minä sitten olen?

 

Minä olen ihminen ja olen alussa uutta taiteellista prosessia. Kirjoitan jotta jäisi jokin jälki näistä hetkistä ennen varsinaisia teoksia.